spuuki spaidermän ja raju nonna

 

Tästä hetkestä olen haaveillut siitä lähtien, kun loppukesästä istuin korituolissa ja katselin merta ja poikasiaan uittavaa haahkaa. Haavekuvissani pidän lapsenlasta sylissäni, ja tämä kuva on kuukausikaupalla saanut kyyneleet valumaan poskilleni. 

Ja nyt lapsi asetetaan syliini. Ja minä purskahdan nauruun.

Lapsi on niin kertakaikkisen hassun ja vihaisen näköinen.

 

Minun oma äitini on superäiti, ja supermummi.

Perjanta-iltana lapsi lähti hänen luokseen repussa unipanda ja pelikortit, ja kastelukannu, tarkoitus oli tehdä puutarhahommia. Vanhempien istuessa onnellisina Lonnan kallioilla mummi ja lapsi kaatoivat multaa ruukkuihin ja istuttivat pelargonioita ja söivät iltapalan ulkona, ”korkkasivat terassikauden”, kuten tekstiviestissä kerrottiin, silä seurauksella että lapsi nukkui (minun vanhoissa) muumilakanoissa kuin tukki aamuun asti.

Lapsella ja mummilla on hyvin läheinen suhde ja olen siitä niin onnellinen että melkein itkettää. Sen lisäksi hänellä on myös mummu, ukki ja isoisä, ja kaikista hän pitää ”ihan oikein huljan paljon”. Hän on viettänyt heidän kanssaan alusta alkaen paljon aikaa, ja se näkyy. Jokainen vierailu on odotettu ja rakkautta tulvillaan.

Samanlainen tilanne on (idolillani) Pirkko Saisiolla. Hän ja pieni poika ovat kuin parhaat ystävät, toisiaan rikastuttava, kannustava ja rakastava parivaljakko. Pojan ollessa vielä vauva Saisio käy ”nukkumassa vauvan kanssa kerran tai kaksi viikossa”, vauva nukkuu hänen rintakehällään. Keväällä hän työntää lastenvanuja kilomertikaupalla ja on paikalla kun poika ottaa ensimmäiset askeleet, ”näen tämän ihmeen tuoreeltaan”. Syksyisin hän lähtee puolisonsa kanssa Madeiralle ja liittyy facebookiin, alkaa kirjoittaa päivityksiä lapsenlapsestaan, ja myöhemmin saa pyynnön että niistä voisi julkaista kirjan. Tämä on se kirja. Ja se on täydellisen ihana, lempeä, oivaltava ja riemukas.

 

7.1.2015

Neljän tunnin yöunen aikana Nelivuotias heräsi useamman kerran kysymään joko lentokone lähtee. Auton takapenkillä hän ihaili mustaa yötä ja tähtikirkasta taivasta ja kysyi äidiltään: 

Onko sulla mielenpidettä?

Mistä esimerkiks, kysyi äiti.

Onko sulla mielenpidettä vai eikö sulla ole?

Kyllä mulla on paljon mielipiteitä, vastasi äiti (totta on!). Ja mä muutankin mielipiteitäni. (Tästä ei juuri havaintoa.)

Mullakin on paljon mielenpiteitä, ilmoitti Nelivuotias. Mutta mä en muuta niitä.

Aha.

Haluatteks kuulla yhden?

Ilman muuta.

On olemassa paljon hienoja astioita. Ja hienoja eläimiä.

Tähän mielenpiteeseen on helppo yhtyä.

 

Olen lukenut kirjaa yksin, puhelimessa ystävälle ja iltaisin miehelle, ja nauranut vatsani kipeäksi. Lapsen loputtoman uteliaisuuden ja ihmettelyn rinnalla kulkeva isovanhemman rikkumaton ylpeys ja rakkaus luovat kombon jota on mahdoton vastustaa.

He kävelevät Katajanokan tuulisilla kaduilla, istuvat Cafe Strindbergillä ja tarkkailevat junia Rautatieasemalla. Kokkaavat, leikkivät ja lukevat. Keskustelevat sielunvaelluksesta, Punahilkasta, avaruudesta ja legoista. Spaidermän kyselee ja Nonna vastaa, iltasatuja luetaan monta kerralla ja kun maailmaan syntyy Pikkusisko on rakkautta ilmassa kaksin verroin.

Kun minä katson lastani ja omaa äitiäni kulkemassa käsi kädessä pitkin koivukujaa, kun kuulen heidän nauravan vitseille jotka ovat heidän yhteisiä, jakavan pieniä salaisuuksia ja valtavan maailman, on sydämeni pakahtua. Rakkautta on niin monenlaista ja tämä sukupolven ylittävä on yksi suurimmista, täysin ainutlaatuinen. Ja sen Saisio on tavoittanut kirjassaan kauniisti, kirkkaasti ja viisaasti.