iltojen sinessä

 

For everything there is a season. Kaikella on aikansa.

Ajatus on saarnaajan kirjasta, mutta minulle tulee ensimmäisenä mieleen The Byrdsin kappale ”Turn Turn Turn”. Minulle tulee mieleen Quintana Roo istumassa Franklin Avenuen talon paljaalla puulattialla tai Malibun talon vahatuilla terrakottalaatoilla kuuntelemassa The Byrdsiä kasetilta. The Byrdsiä ja The Mamas and the Papasin kappaletta ”Do you wanna dance?”

”I wanna dance”, hän hyräili takaisin nauhurille.

Joitain asioita on vaikea sanoittaa, silloinkin kun se on ammatti ja ainoa asia maailmassa minkä tuntee ainakin toisinaan osaavansa. Minun on vaikea sanoittaa sitä miksi Joan Didion saa minut niin helposti itkemään, se tapahtuu sekunneissa. Vaikea selittää mikä hänen lauseissaan, hänen kerronnansa rytmissä on sellaista, joka osuu minuun kirkkaammin kuin ehkä yksikään toinen.

Sille, että minulla oli lapsi, oli oma aikansa. Se aika meni ohi. Vielä en ole kokenut sitä aikaa, jolloin en kuulisi hänen hyräilevän takaisin nauhurille. 

Kuulen vieläkin hänen hyräilynsä.

I wanna dance.

 

Talvella minä luin hänen kirjansa Maagisen ajattelun aika joka käsitteli hänen miehensä John Dunnen kuolemaa ja siitä selviytymistä, ja minä ajattelen tuota kirjaa yhä melkein päivittäin. Sen vuoksi minulla ei ollut kiire tarttua seuraavaan, tiesin hetken kyllä koittavan, mutta tiesin myös että näille kirjoille on annettava tilaa ja aikaa. Kuvittelin Iltojen sinen myös olevan kovin samanlainen kuin Maagisen, se kun käsittelee hänen tyttärensä kuolemaa ja siitä selviytymistä, ja osittain se onkin. Mutta sen sivuilta, riveiltä ja etenkin rivien välistä, paljastuu myös ihan toisenlainen Joan Didion.

 

Maaliskuun kolmantena päivänä vuonna 1966 Joan ja John saavat puhelun. Minulla on täällä St.Johnin sairaalassa suloinen tyttövauva. Nyt teidän pitäisi kertoa, tahdotteko hänet. Joan on halunnut tulla äidiksi jo vuosia, mutta tarkempia syitä adoptiolle ei kerrota. Hän muistaa häkellyttävän tarkkoja yksityiskohtia Quintanan ensimmäisiltä vuosilta, sanoja, katseita ja jopa äännähdyksiä. Hän muistaa kaikki hotellihuoneet, puistot ja jouluyöt. Kirjasta välittyy kuva onnellisesta mutta myös vakavasta ja hieman pikkuvanhasta tytöstä, joka on yhtä aikaa vanhempiensa täydellinen silmäterä mutta myös heidän kirjalliseen työskentelyynsä, sen aikatauluihin ja raameihin sopeutuva, ja sopeutettu.

On todella kiehtovaa ja kiinnostavaa, miten Didonin teksistä välittyy suuri mutta myös jotenkin esteettinen rakkaus tytärtään kohtaan, miten hän tuntuu välttelevän äitiyden haastavia, vaikeita ja kipeitä puolia, hän, kenen en uskonut kirjoittajana välttelevän tai kavahtavan mitään. Toki tämä on lapsen kuoleman myötä ymmärrettävää, mutta silti. Siihen liityy jotain muutakin ja minusta se jokin on syyllisyys.

Yksi hänen pysyvistä peloistaan (se selvisi minulle vasta paljon myöhemmin) oli, että John kuolisi ja vain hän jäisi huolehtimaan minusta. Miten hän saattoi edes kuvitella, etten minä huolehtisi hänestä? 

Ennen kysyin itseltäni niin.

Nyt kysyn päinvastoin:

Miten hän olisi voinut edes kuvitella, että minä pystyisin huolehtimaan hänestä?

 

Luettuani kirjan etsin tietoja siitä mihin Quintana kuoli, koska kirjassa sitä ei kerrota. Vain kuukausia Johnin kuoleman jälkeen Quintana sai aivoverenvuodon ja joutui lukuisiin leikkauksiin, mutta menehtyi lopulta vuonna 2005 akuuttiin haimatulehdukseen. Yleisin syy tähän on alkoholismi. Sana, jota Didion ei mainitse kertaakaan.

Hän oli masentunut. Hän oli ahdistunut. Koska hän oli masentunut ja koska hän oli ahdistunut, hän joi liikaa. Sitä kutsuttiin itsensä lääkitsemiseksi. Alkoholilla on ilmeiset puutteensa masennuslääkkeenä, mutta kukaan ei ole koskaan kiistänyt (kysykää keneltä tahansa lääkäriltä), etteikö se olisi tehokkain tunnettu ahdistusta lievittävä aine.

Eikö? Ei kukaan koskaan?

 

Miksi takerrun tähän näin? Koska minua kiinnostaa se miten niin tarkka, kirkas ja huolellinen kirjoittaja kuin Didion, on tämän kirjan kohdalla jättänyt tekstiin niin paljon tyhjää, niin paljon tilaa, niin paljon kertomatta. Ei niin etteikö hänellä olisi siihen oikeutta, tietenkin on, mutta se poikkeaa niin selkeästi tavasta jolla hän käsitteli miehensä kuolemaa Maagisen ajattelun ajassa. Siinä sekä hänen rakkautensa että surunsa oli jotenkin mutkattomampaa, selkeää, ehdotonta. Quintanan kuolema ja sen herättämä loputon aalto on enemmänkin täynnä kysymyksiä ja epätoivoa, vaitioloa.

Hän kirjoittaa tytön lapsuudesta ja kuolemasta, mutta hyvin vähän siitä millainen suhde heillä oli kun Quintana oli aikuinen. Onko siihen liittynyt pettymystä, sekä omaan äitiyteen että tyttäreen, onko liian paljon jäänyt sanomatta, tekemättä? Onko hän huomannut tyttärensä luisuvan mutta ollut kyetön tai haluton tekemään asialle mitään? Tunnistanut jo lapsena pintaan nousseet aaltoilut raskaasta keveään, salamannopeat muutokset, mutta sulkenut silmänsä?

En tiedä. Eikä minun varmaan kuulukaan tietää. On kirjoittajan oikeus ja vapaus valita miten ja mistä kirjoittaa. Mutta minulle päällimmäiseksi jäi tunne, että Didionin on ollut pakko kirjoittaa tämä kirja mutta hän ei ole missään vaiheessa ihan täysin tiennyt että miten ja mistä. Tai uskaltanut siihen vastata.

Quintana on yksi niistä aiheista, joita minun on vaikea käsitella suoraan.

 

Minua jäi mietityttämään moni asia, mutta samalla minä jälleen kerran olin täydellisen haltioissani Didionin tavasta kirjoittaa (ja toki myös Kirsi Luoman hienosta suomennoksesta). Se on niin vähäeleistä ja hallittua ja samalla niin vahvaa ja päättäväistä. Kauneinta.

Tiedän etten enää tavoita häntä. Tiedän että jos yrittäisin tavoittaa hänet – jos tarttuisin häntä kädestä niin kuin hän istuisi taas vierelläni iltalennolla, jos tuudittaisin hänet uneen olkaani vasten, jos laulaisin hänelle kehtolaulun pupupienoisesta – hän häipyisi ulottuviltani.

Häviäisi.

Vaipuisi olemattomuuteen: se Keatsin säe joka pelotti häntä.

Hiipuisi kuin iltojen sini, katoaisi kuin kirkkaus katoaa.

Palaisi sineen.

Minä itse laskin hänen tuhkansa marmoriseinään.

Minä itse näin kirkon ovien lukkiutuvan kello kuusi.

 

Ja sitten, viimeiset lauseet joiden jälkeen itkin jo ihan valtoimenaan. En kirjoita niitä tähän, lukekaa ne itse.

Minä luin tämän todella hitaasti, luvun kerrallaan. Halusin ymmärtää jokaisen lauseen ja kappaleen, antaa sen muotoutua, en halunnut sen loppuvan.

Joan Didionissa on jotain taianomaista, vavisuttavaa.

Tällä hetkellä hän on ehdottomasti paras kirjoittaja jonka tiedän.