rectify

 

Kauan sitten katsoimme Mullan alla-sarjan jakson jossa Nate polttaa kuolleen vaimonsa tavarat talon pihalla. Te, jotka tiedätte sarjan, muistatte kohtauksen varmasti. Sarja aiheutti minussa säännöllisesti syviä tunnekuohuja ja järistyksiä mutta tämä kyseinen jakso oli jo melkein liikaa. Jaksoa seurannut myllerrys oli lähellä aiheuttaa eron ja vaikka mitä muuta. (Kyllä, tiedän, suhtaudun sarjoihin todella voimakkaasti, mutta vain parhaisiin, ja muista en välitäkään.)

Vuosien saatossa olen ehkä hieman rauhoittunut ja omasta elämästäkin löytynyt ihan riittävästi myllerysten aiheita, mutta nyt on taas ollut aikamoista.

Olemme katsoneet Rectifyn viimeistä kautta hitaasti, yli kuukauden ajan. Jaksoja on kahdeksan ja jokaista olemme vaalineet, pitäneet huolta että tilanne on ollut oikea, en ole halunnut hukata viimeisiä hetkiä ehkä maailman parhaan sarjan kanssa siihen että olen liian väsynyt, liian herkillä, liian nälkäinen, liian yhtään mitään.

Siinä missä sarjan edelliset kaudet keskittyivät Danielin selvitymiseen kotikaupungissaan, on maisema nyt osittain muuttunut, ja hyvä niin. Sarjan kerronta on hidasta ja äärimmäisen tarkkaa; jokaisella sanalla, katseella ja kosketuksella on merkitys. Mielenliikkeet, tunteet ja sydämenlyönnit tulevat katsojaa liki tavalla jota en muista sitten Mullan allan. Sarjan jokainen, siis ihan jokainen, hahmo on kausien aikana kehittynyt ja mennyt jotain kohti. Poikkeuksellisten ja hyvin traumaattisten tapahtumien valossa nopea toipuminen, yllätyskäänteet tai kokonaisvaltaiset helpotuksen hetket eivät olisi kovin realistisia, eikä niihin onneksi sorruta.

Katsojaa ei päästetä helpolla, ei hetkeksikään, mutta se ei tarkoita sitä etteikö olisi lohtua; jos ei ihan toivoa niin ainakin toivoa toivosta.

Danielia näytteleva Aden Young on täysin ilmiömäinen, ja viimeisellä kaudella hänen äänensä pääsee kuuluville uudella tavalla, tarina aukeaa syvyyksiin joiden olemassaolon on voinut aavistaa mutta jotka olen halunnut unohtaa, kerrotussakin on ollut ihan tarpeeksi. Mutta ei voi mitään, sellaista elämä on, olosuhteista riippumatta.

The only way out is in.

On ihmeellistä miten suuri suru voi fiktiivisen henkilön puolesta tulvia, mikä ilo käydä ylitse silloin kun hän  hymyilee, mikä helpotus ja rauha laskeutua. Miten eheäksi voi näin rikkinäisen hahmon luoda. Ja miten upeasti rakentaa sivuhenkilöt siihen rinnalle, antaa heidän omassa tahdissaan kasvaa päähenkilöiksi myös.

Melkein nauratti oma itku lopputekstien aikana. Kaksi viimeistä jaksoa kun olivat varmasti koko sarjan keveimmät, valoisimmat. Muutaman kerran jopa oli aihetta pieneen kritiikkiin, niin sulavasti muutamat palaset lokasahtivat kohdalleen, niin oikeat sanat löydettiin sanottaviksi. Mutta toisaalta, näin rankan kokonaisuuden jälkeen päätin antaa sen anteeksi.

Poikkeuksellisen upea sarja. Hidas ja todella vaativa, mutta niin kaunis, niin todellinen.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s