Sivumennen-podcastissa puhuttiin Silvia Hosseinin esseestä Sarja kutsuu suremaan. Taidokkaassa tekstissään Hosseini tarkastelee yhtä maailmankaikkeuden parhaista sarjoista, Rectifyta, jonka pelkkä ajatteleminenkin tuntuu yhä yhdeltä tunnevyöryltä, niin valtavan hieno se on. Läsnä on kaikki elementit, joita taiteessa ylipäätään rakastan: muistot, perhesuhteet ja lyhyiden hetkien ja hiljaisuuksien mahdollinen järisyttävä merkitys.
Sarjan rytmi on poikkeuksellisen hidas. Kohtaukset ovat pitkiä ja viipyileviä, ja niissä on pitkiä, puhumattomia jaksoja, joita hidas jousimusiikki venyttää entisestään. Koko neljän tuotantokauden aikana tarinassa kuluu vain pari kuukautta. Ei ole ihme, ettei sarja ole herättänyt suuren yleisön kiinnostusta kriitikoiden hehkutuksesta huolimatta.
Hosseinin essee löytyy keväällä ilmestyneestä, Kaisu Tervosen toimittamasta kokoelmasta 13 katseluasentoa, ja on siellä muutama muukin todella hyvä. Suvi Auvisen anarkiaa, lapsuutta ja ilmastonmuutosta tarkasti ja koskettavastikin kuvaava upea Poliittinen eläin ja Kaisu Tervosen äitiyttä ja hoivaa käsittelevä Äiti on hullu.
Harmillisesti kokoelma ei kokonaisuutena yllä kovinkaan eheäksi. Se on sirpaleinen, päällekkäinen ja jotenkin onnahteleva. Monessa tekstissä referoidaan sarjojen tapahtumia tai vuorosanoja aivan liian paljon, ja kun en jaksa käyttää aikaa Temptation Islandin tai Love Islandin tai Wedding Islandin katsomiseen, en oikein innostu niiden analysoinnistakaan. Enkä siis tarkoita tätä mitenkään ylimielisesti, jokainen tykätköön omastaan ja katson minäkin vaikkapa Sohvaperunoita, mutta pariutumisohjelmat vaan ovat niin uskomattoman tylsiä.
Mutta siis esseet! Parhaat ovat kahdenlaisia: joko ne käsittelevät itselle tuttua aihetta sellaisella tavalla, johon omat ajatukset ja/tai tunteet eivät ole aiemmin yltäneet, tai jotain itselle täysin vierasta aihetta siten, että lukiessa herää halu ja tarve tutustua aiheeseen lähemmin. Esseen täytyy siis toimia riippumatta siitä, tietääkö lukija sen aiheesta tai teemoista yhtään mitään. Se voi haastaa, häiritä ja herätellä, ja myös kritisoida kohdettaan, ja parhaimmillaan myös paljastaa jotain kirjoittajasta itsestään. Niin vaikea laji, ja valitettavasti tämän kokoelman useimmista esseistä juuri se tuore näkökulma, kirkas ydin ja/tai henkilökohtainen lataus puuttuu.
Viimeisen vuoden aikana televisiota ja sarjoja käsitteleviä esseeteoksia on ilmestynyt kolme, tämän lisäksi Television lapset (Siltala) ja Parasta katseluaikaa (WSOY), joita en ole lukenut. Ymmärrän hyvin, rakastan parhaimpia sarjoja ja niiden analysointia itsekin yli kaiken. Niin paljon, että melkein hieman katkerana olen seurannut näiden teosten ilmestyvän, miettinyt miksei kukaan ole pyytänyt minua kirjoittamaan niihin, hah! Voinkin tässä ilmoittautua seuraavaan mahdolliseen mukaan. Tosin en tietäisi minkä valita. Sopranos, West Wing vai The Wire? Vai sittenkin Better Things, Terapiassa tai Unbeliavable? Toisaalta olisi mahtava tarkastella kriittisesti vaikkapa Breaking Badia tai House of Cardsia. Noh, soittoa odotellessa on aikaa miettiä. Vaikka mitä.
Rectify työntyy rintalastan alle. Viimeisen jakson katsoin yli kuukausi sitten. Aallot lyövät yhä.
Sanan ”kuukausi” tilalle voin laittaa kolme vuotta.
Helmi Kekkonen 