yön kantaja

 

Lääkintähallitukselle tiedoksi,

Että mielenvikainen Amanda Fredrika Aaltonen saapui ja vastaanotettiin Seilin sairaalaan 20.toukokuuta 1891 kello puoli kahdeksan illalla.

 

Ei hän ole mielenvikainen, tai ehkä joskus vähän onkin, niin kuin me kaikki, vinossa, syrjällään, eksyksissä, mutta enemmän hän on levoton, matkalla, kuin tulessa, hän voi lentää kuumailmapallolla Pariisiin, juoda viiniä nälkäänsä, maata miesten kanssa ja sylkeä kadulle, vihata itseään ja elämäänsä, tuntea niin syvää yksinäisyyttä ettei sille ole edes sanaa, kaivata alati jotain, jonnekin, pois,

janota syliä, hellyyttä, rakkautta, vapautta, niin kuin me kaikki,

vaatia oikeutta olla olemassa, juuri sellaisena kuin on, juuri niissä rajoissa ja siinä rajattomuudessa joka hänessä jo on, joka ei ole mikään pysyvä vaan alati liikkuva, elävä, muotoutuva, elämä,

ihminen,

ja joutua maailmalta piilotetuksi, suljetuksi ja sidotuksi mutta ei nujerretuksi, ei koskaan, ei kokonaan, ei hän, ei Amanda. Hänellä on punainen silkkinauha hiuksissaan ja maailmoja sisällään.

 

Joka aamu Amanda muisti ensimmäiseksi että Sofia oli sanonut: kukaan ei pääse täältä koskaan pois. Mutta tieto ei mennyt perille asti. Se oli kilpistynyt kovaan kiiltävään kerrokseen, joka suojasi hänen mesiäistään.

Silkkinauhan jälkeen aamut alkoivat taas antaa Amandalle lupauksiaan, kuten ne olivat aina ennenkin tehneet. Mitä lupauksia? Ei hän tiennyt; hän ei ollut koskaan ennenkään kuullut niitä. Pikemminkin kyse oli siitä, että aamut lupasivat luvata jossain vaiheessa jotakin. Niin ohut lupaus, ja sittenkin se riitti. Se oli aina riittänyt.

Sofian nauha hiuksissaan hän astui aamuisin ovesta ulos kaikkien tosiasioiden läpi.

 

Katja Kallion kuudes romaani Yön kantaja on kaunis, surullinen ja rohkea tarina tahdosta ja vapaudesta, tärkeä puheenvuoro siitä kuka saa määritellä ja kenet ja miten.

Seilin saarelle Turun saaristoon sijoittuva tarina kietoutuu todellisen Amanda Fredrika Aaltosen (1864-1918) elämänvaiheiden ympärille. Siellä täällä tarinassa vilahtavat lapsuus ja nuoruus ja kuumailmapallolla tehty lento Pariisiin ja lähes houreiset kuukaudet siellä, mutta pääpaino on Seilissä, suljetussa mielisairaalassa ja sen yhteisössä, kaikkialle levittäytyvissä hierarkioissa ja salaisuuksissa, hetkissä jotka saattavat kantaa tai murtaa, joissa on mahdollista tuhoutua tai hengähtää.

Jos minä olisin saanut valita olisin sijoittanut tarinan kokonaan Seiliin, sirotellut loput tarinasta sen taustalle, totena tai kuvitelmana tai muistoina, mitä ne sitten olivatkin, se ei ole tärkeää, vaan tärkeää on tämä nainen, hurja, ehdoton ja vahva, vaatimuksia ja odotuksia vastustava, lähes moderni anarkisti, haastavuudessaan ihailtava, ihanakin.

 

Joskus lukiessa on mahdollista aistia kirjailijan ääni, sydämen syke, sellainen kirjoittamisen palo joka on harvinainen mutta sitäkin todellisempi, kun tuntee ettei tämä ole mikä tahansa romaani tai mikä tahansa tarina, vaan juuri se jota hän on odottanut, joka on ollut pakko kirjoittaa, ja tällöin lukemista siivittää myös puhdas ilo kirjailijan puolesta. Itselleni näin on käynyt mm. Riitta Jalosen Kirkkauden, Joyce Carol Oatesin Blondin ja Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Maxin kanssa. Ja niin kävi nyt. Tosin tämä on ensimmäinen Kallion romaani jonka luen ja voin olla väärässä, mutta silti, uskallan väittää etten ole, että tässä on jotain aivan erityistä, että Amanda on jotain paljon enemmän kuin historiallinen ja kaunokirjallinen hahmo.

Se vimma välittyy ennen kaikkea kielestä, sen taidokkaasta, valtavasta rikkaudesta. Niin valtavasta, että hetkittäin itseni kaltainen minimalismin rakastaja oli jo jäädä sen alle, varsinkin alussa, ennen kuin tarina alkoi kunnolla vetää, kun muutaman kerran jo hetkeksi luovutin, mutta vain melkein, koska lopulta kielikin muodostuu osaksi Amandaa, se on hänen keinonsa selviytyä, sen avulla hän voi nähdä kaunista ja pysyä järjissään, vaalia omaa tahtoa, ja uskoa, vaikka kuinka horjuen ja hennosti, että kauan sitten eräs ihminen rakasti minua jollakin tavoin.

 

Amanda Fredika Aaltonen kuoli Seilin saarella 52-vuotiaana. Yön kantajassa hänen tarinansa kuitenkin elää, ja hyvä niin. Hänen kaltaisiaan ei voi eikä saa unohtaa, eikä vaientaa.

 

(Kuva / Dorit Salutskij)