vaihde

 

Joulu kesti noin kaksi viikkoa.

Pitkästä aikaa vietimme sen lähes kokonaan kolmisin. Miehellä oli poikkeuksellisen pitkä loma emmekä tarkoituksella tehneet juuri mitään suunnitelmia, yhden yön vietimme toisessa kaupungissa ja kerran kävimme ystävillä kylässä. Virallisina joulupäivinä meillä kävi rakkaita vieraita eri kokoonpanoissa, valvottiin myöhään ja syötiin liikaa suklaata, aamulla päätimme mitä iltapäivällä tehdään.

Mitä vanhemmaksi tulen sitä vähemmän pidän suunnitelmista. Tämä voisi tarkoittaa sitä, että olen muuttumassa jännittäväksi ex-tempore ihmiseksi joka tekee kiehtovia ja uusia asioita tuosta noin vain mutta ei. Se tarkoittaa sitä, että uskallan entistä rehellisemmin olla sellainen kuin olen, ihminen joka viihtyy yksin ja hiljaisuudessa. Tämän loman haaveena olikin nukkua ja lukea, käydä lapsen kanssa ulkona ja katsoa The Crownin toinen kausi. Kaikki haaveet toteutuivat, tosin lukemisen osalta vain osittain. Luin joka päivä mutta vain muutaman sivun, lähinnä iltaisin, hetkeä ennen kuin silmät painuivat kiinni, viimeistään yhdentoista aikaan illalla.

Kesken on yhä kaikki ne samat kirjat kuin viimeksikin, jonon jatkeeksi vain on tullut vielä muutama lisää, Shinin Jään luoksesi ja Gardellin Älä koskaan pyyhki kyyneleitä paljain käsin viimeinen osa.

Tätä on vaikea pukea sanoiksi mutta tuntuu kuin tarinat olisivat pysytelleet etäällä, kuin jokin minussa olisi hanannut vastaan. Lauseista, niistä kauneimmistakaan, ei ole muodostunut kokonaisuutta jonka olisin voinut ottaa vastaan, josta olisin saanut edes hetkeksi kunnolla kiinni.

En tiedä mistä tämä johtuu enkä muista että näin olisi koskaan ennen käynyt, ainakaan näin voimakkaasti tai pitkäkestoisesti. Etten ole yli kuukauteen lukenut yhtään kirjaa loppuun.

En myöskään kirjoittanut sanaakaan koko loman aikana mutta sitä aloin jo kaivata, tuntea tutun rauhattomuuden, tarpeen hahmottaa asioita omien sanojen kautta. Yhtenä aamuna herätessäni tuntui kuin pääni olisi painanut sata sumuista kiloa ja ainoa keino sen keventämiselle olisi ollut kirjoittaminen. Mutta tyttö kiipesi syliin, vei mukanaan, oli legolinna, piparkakkuja, Afrikan tähti, uimahalli, päivällinen ja iltasatu, ja sitten olin jo niin väsnyt että menin itsekin nukkumaan.

Mutta sain joululahjaksi Polaroid-kameran ja se on ihana. Olen tähän mennessä ottanut kolme kuvaa, tyttö neljä, tärkeistä hetkistä, pienistä suurista asioista, kasvoista ja katseista. Kokoan niistä tarinaa.

Ja nyt on arki, luojan kiitos. Siniharmaa pakkasaamu, uuden päiväkodin kolmas päivä. Ensimmäisenä olimme puolikkaan päivän yhdessä mutta jo eilen hän ilmoitti tunnin jälkeen että voin lähteä. Tänään kävelin kiertotietä kotiin ja suljin oven takanani, hiljaisuus levisi kuin pehmeä peitto, vedin syvään henkeä, mietin vielä hetken häntä, sitä rohkeutta millä hän kohtaa maailman silloinkin kun jännittää, miten hienosti antaa tilanteiden laskeutua ylleen, miten iso askel tämä hänelle on, miten jännittävä. Minun elämäni sankari.

 

Ja niin.

 

Syön kaksi appelsiinia ja haaveilen kolmannesta.

Kasaan luettavat kirjat pinoksi ikkunalaudalle ja päätän, että yksi sivu kerrallaan.

Avaan tiedoston ja kirjoitan muutaman sivun, jätän editoimisen huomiselle.

Suljen korvani puheilta joissa puhutaan valon lisääntymisestä, talven väistymisestä ja keväästä.

Älkää puhuko minulle keväästä.

Puhun hämäristä aamuista ja pakkaspäivistä syvällä rakkaudella jokaiselle joka haluaa kuulla, ja vähän muillekin.

Nukun päiväunet yhdeksän tunnin yöunien päälle.

Uskon, että tästä tulee hyvä vuosi.

 

Come, I hope we shall drink down all unkindess.

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s