Kirja tytölleni

En osannut odottaa, miten paljon rohkeutta vaatii kaiken sen rakkauden ja hyvän vastaanottaminen ja miltä tuntuu katsoa sinun iloasi, riemuasi ja innostustasi. En osannut odottaa, että sinäkin olisit peili minulle. Pakottaisit minut katsomaan itseäni ja näkemään itseni kokonaisempana ja rehellisempänä kuin koskaan aikaisemmin. Katsomaan väkisin myös niitä puolia itsessäni, joita olin siihen asti kyennyt pitämään piilossa jopa itseltäni, ja kaikesta huolimatta luottamaan edelleen siihen, että minusta on vanhemmaksi.

Äidiksi tulo oli elämäni suurin myllerrys, valtava ja ravisteleva kasvun paikka. Viisi ja puoli vuotta sitten, kolmikiloinen ihme sylissäni, koko maailma näytti yhtäkkiä erilaiselta. Tunnistin kyllä yhä itseni, omat tarpeeni, haluni ja toiveeni enkä missään vaiheessa edes harkinnut niiden hautaamista saati unohtamista, mutta tyttöni upottava katse muodostui juuri tuoksi Jani Toivolan kuvaamaksi peiliksi, jonka heijastama kuva ei enää ollut sama.

Kuva oli täynnä eläimellistä rakkautta ja halua suojella, huolta ja epävarmuutta, järkeä ja tunnetta, täydellistä väsymystä ja hurjaa elossa oloa, ja ennen kaikkea sen myöntämistä, että minä en ollut valmis enkä täydellinen, kaukana siitä, että jokin matka oli aivan hirvittävän alussa ja se olisi uskallettava kohdata ja kulkea, katsottava silmiin sitä Helmiä joka oli kesken ja herkkä ja heikko ja joskus vähän hullukin.

Tunsin valtavaa halua puhua ja lukea tästä kaikesta mutta en löytänyt omaa kokemustani oikein mistään.

Toivolan teos Kirja tytölleni sukeltaa vanhemmuuteen isäksi tulon, haastavan uran, työuupumukseen sairastumisen ja siitä parantumisen kautta. Hän kirjoittaa rehellisesti ja kauniisti, itseään tarkastellen ja arvioiden. Tekstistä huokuu syvä rakkaus ja lämpö lasta kohtaan, ja etenkin sitä matkaa kohtaan jota he ovat neljän vuoden ajan yhdessä kulkeneet. Nämä kaksi ovat erottamattomat, he elävät toistensa sydänten rytmissä, mutta samalla rakentavat omaa kuvaansa ihanan hurjina ja itsepäisinä. Heille on luontevaa koskettaa, kuunnella, puhua, suuttua ja rakastaa. Heillä on tila, vapaus ja uskallus luoda heidän näköisensä elämä, koti ja turva.

Matka tähän ei ole ollut helppo ja se jatkuu joka päivä. Yhtä avoimesti kuin kaikesta hyvästä, kauniista ja tavoittelemisen arvoisesta, Toivola kertoo myös omista epävarmuuksistaan, peloistaan, odotuksistaan ja kipupisteistään. Hän sanoittaa tunteita, tilanteita ja kokemuksia jotka ovat varmasti jokaiselle vanhemmalle tuttuja, ja samalla valaa luottoa ja uskallusta jokaiselle tarkastella omaa tapaansa olla vanhempi, ja ihminen.

Jokaiselle meistä on tarina, ja oikeus siihen tarinaan.

Tämänkaltainen puhe vanhemmuudesta (kuin myös tasa-arvosta, työkulttuurista ja sukupuolinormeista) on juuri sellaista puhetta jota tarvitaan. Se pyytää kuuntelemaan ja katsomaan, se rauhoittaa. Se on syvästi tuntevaa mutta järkevää. Se kehoittaa rauhaan ja myös joutilaisuuteen oman olemisen ja elämisen suhteen.

Meillä on vain tämä yksi elämä ja me (varsinkin me etuoikeutetut, turvassa ja yltäkylläisten mahdollisuuksien keskellä elävät) voimme valita miten sen käytämme: juoksemalla ja suorittamalla päivästä ja paikasta toiseen, aina vain enemmän vaatien, haluten ja odottaen, vai niin että uskallamme myös katsoa toisiamme silmiin, pysähtyä ja olla hiljaa, ottaa syliin ja nukkua päiväunia, olla imuroimatta ja suunnittelematta, olla vain ja antaa kaiken solahtaa yllemme (oli meillä lapsia tai ei). Joskus se vaatii pidemmän ajan, toisinaan vain muutama minuutti riittää.

Rakkauden siivittämänä olen myös oppinut päästämään irti. Päästämään irti huonoista hetkistä, epäonnistumisesta ja täydellisyyden tavoittelusta ja antamaan tilaa keskeneräisyydelle. Vanhat tapani eivät ehkä koskaan pyyhkiydy pois, mutta nyt tiedän että on muutakin: mahdollisuus päästää irti. Se, että huomisten vaatteiden viikkamisen sijaan rapsutankin sinua korvan takaa tai maltan kesken ruoanlaiton makoilla kanssasi sohvalla ja puhua pieruista. Että ehdin ottaa katseestasi ja naurustasi kiinni silloin, kun se on tarjolla, enkä silloin, kun se sopii parhaiten minun aikatauluuni.

Toivolan edellinen kirja Musta tulee isona valkoinen oli minulle viime vuoden, ja kaikkien vuosien, tärkeimpiä kirjoja, ja tärkeäksi muodostui tämäkin, heti alusta lähtien, ja toivon että myös tämän löytää mahdollisimman moni, kaikki. Rakenteen ja kerronnan tasolla tämä ei ollut yhtä hiottu ja eheä kokonaisuus vaan hetkittäin turhan toisteinen ja sekavakin, ja vaikka suora puhuttelu tyttärelle oli kaunis ratkaisu, olisi se pitänyt tehdä hallitummin, ei sinne tänne sijoitellen. Nämä olivat nyt kuitenkin pikkujuttuja. Kun riveiltä huokuu näin syvä rehellisyys ja ihmisyys, halu kertoa ja avata solmuja ja aloittaa keskustelu, tuntuu hölmöltä ja turhalta jäädä jumiin kappalejakoihin ja sivulauseisiin. Paljon tärkeämpää on kuunnella ja osallistua itsekin keskusteluun, olla avoin, reilu ja lempeä, itselle ja muille.

Toisen rakastaminen on vaikeaa. Itsensä rakastaminen on vaikeaa. Tuo vaikeus on kuitenkin muistutus inhmillisyydestä, hauraudesta ja erehtyväisyydestä. Sinun ei tarvitse olla valmis rakastaaksesi itseäsi tai toista. Rakkaus kuuluu kaikille. Minä rakastan sinua. Sekin on joskus vaikeaa.