vera

 

Vanna pukee nuoren morsiamen ja nyörittää kureliiviin tiukasti. Hän on ehkä ainoa, joka ymmärtää mistä tässä avioliitossa on oikeastaan kyse ja siinä mielessä hän on vastuussa tulevista tapahtumista.

 

Odotin tätä romaania kauan, vuosia, jo silloin kun en vielä tiennyt että se oli olemassa, luettuani Anne Swärdin kaksi edellistä, Kesällä kerran ja Viimeiseen hengenvetoon, niiden hurja intensiteetti, hengästyttävä rytmi ja omalakinen kerronta olivat jotain mihin en ollut ennen törmännyt, rakastuin.

Kuulin sitten että tämä uusi, Vera, sijoittuu 1940-luvulle, Toisen maailmansodan ympärille, ja hieman petyin, historialliset romaanit eivät muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ole minun juttuni, tai tarkemmin sanottuna en pidä siitä kun tarina sidotaan liiaksi johonkin tiettyyn ajanjaksoon tai tapahtumaan. Pettymykseni oli sekä aiheellista että aiheetonta.

Swärd on upea kirjoittaja, hänen kielensä parhaimmillaan kuin sydämenlyöntejä, tiheää ja täynnä elämää. Hän kuvaa ihmisiä häkellyttävän tarkasti ja kirkkaasti, luoden kokonaisia ja kiehtovia henkilöitä.

Verassa myös tarinan alkuasetelma on kiinnostava ja oikealla tavalla häiritsevä. Tukholman sydäntalvi ja saaressa vietettävät häät, yläluokkainen seurue turkeissaan ja nuori morsian joka on täynnä päättäväisyyttä ja kauhua, viimeisillään raskaana mutta kenelle?

Luin ensimmäiset sata sivua ahmien. Sandrinessa oli jotain vangitsevaa, tapahtumissa jotain yhtä aikaa raastavan todellista ja silti epätodellista, unenomaista. Sitten ote herpaantui, kiinnostukseni katosi. Elämä synkässä talossa ja sen piinaavissa huoneissa alkoi toistaa itseään, kaipasin tarinaan valoa ja elämää, en jaksanut jatkuvassa ahdistuksessa vellomista, epämiellyttävien ja ilkeiden ihmisten marssia, menneisyyden julmaa kurjuutta. Siinä missä Swärdin aiemmissa kirjoissa voima on syntynyt juuri ääripäiden taidokkaasta limittyneisyydestä, oli tämä varsinkin hienon ja monisyisen alun jälkeen liian pitkään pelkkää mustaa, ja varsinkin tässä elämäntilanteessa minulle liikaa. Ärsytti ja turhautti.

Mutta sitten tulikin käänne, luojan kiitos, odottamaton ja vahva, ja Swärd kokosi tarinan uudestaan eheäksi, toi takaisin alun herkän vimman ja palavat sävyt, ja viimeinen lause sai minut täysin yllättäen itkemään.

Nyt jälkikäteen minä olen kirjasta vaikuttuneempi kuin sitä lukiessani. Huomaan miettiväni Sandrinea, hänen katsettaan ja pimeimmästä pimeästä nousevaa tahtoaan, hänen haluaan selvitä, elää. Ja ennen kaikkea mietin Veraa, miten taitavasti Swärd oli hänet kirjoittanut, taustalle mutta kaiken keskipisteeksi. Ja rohkeaa kuohuntaa tässä myös oli, #metoo-aikaan sopivaa, kuka kantaa häpeää ja mistä ja miten pohjattoman surullisin seurauksin.

Mietin, jos tämä olisikin ollut ensimmäinen Anne Swärdin romaani jonka luin, olisinko pitänyt tästä myös kokonaisuutena enemmän? Ehkä. Tällä kertaa odotukset vain olivat valtavan korkealla eivätkä ne ihan täyttyneet. Mutta kuten sanoin, nyt minä näen ja tunnen kaiken kirkkaammin kuin lukiessani, ja se viimeinen lause, niin hieno, huh. Ja Swärdin kerronta suurimmilta osin muutenkin, minulle hurjan rakasta, upeaa.

 

Erästä luonnon arvoitusta kukaan ei voi selittää: miten meriheinä voi huljua painottomana vesimassojen valtavan paineen alla? Joskus kun en saanut unta, näin mielessäni kuvan painottomasta sargassolevästä, joka keinui meren pohjalla äärettömän pehmeästi. Ajattelin, että minusta on tultava samanlainen, painoton paineesta huolimatta. On vain huojuttava, tuntuipa se kuinka mahdottomalta tahansa.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s