Eloonjääneet

’

Kesän vaimean kosteassa hiljaisuudessa kuuluu yhtäkkiä autonmoottorin hurinaa. Benjamin katselee kohti metsää, joka kohoaa rinteen takana. Poliisiauto ajaa hitaasti traktoriuraa pitkin sinertävän tiheikön halki pihalle. Kesäkuisena yönä, joka ei pimene koskaan, niemellä näkyy vain yksi mökki.

,

Kolme veljestä, Pierre, Benjamin ja Nils, äiti ja isä.

Kesä kauan sitten, helteestä ja viinistä nuupahtaneita pitkiä, unettavia, räjähdysherkkiä iltapäiviä.

Lasten maailma, jossa leikki voi hetkessä kääntyä joksikin ihan muuksi.

Maakellari, hopeakoivut, soratie.

Nykyhetki, jossa tuota kesää ei enää voi paeta.

’

Alex Schulman kirjoittaa tavalla, josta pidän valtavasti. Tai ei, tuo kuulostaa liian laimealta vaikka onkin totta. Kirjoittaa tavalla, joka osuu täysin, jättää jäljen. Kerronnan rytmin hallinta, ja etenkin havaintojen tarkkuus, on aivan häkellyttävää.

Niskan asento, käden liike, hengenveto.

Äänenpainon äkillinen muutos, harittava katse, kehossa tuntuva kipu.

Ympärillä elävä luonto ja ajan liike, miten se hidastuu ja kiihtyy, katoaa ja keriytyy sitten uudestaan auki.

Se, miten ihminen on aina olemassa suhteessa toisiin, varsinkin perheessä. Jos yhdenkin asian muuttaa, on lopputulos erilainen.

Tähän vaikuttaa varmaan erityisen paljon se, että Schulmanin kaikissa teoksissa kantava teema on muistaminen, ja etenkin se, miten eri tavalla ihmiset saattavat muistaa saman, yhdessä eletyn tapahtuman. Asia, josta olen itsekin kirjoittanut paljon, jota kohti tavallaan aina kirjoitan.

Mielessä käy myös Per Petterson, ja Anne Swärd.

Schulmanin esikoisteos Unohda minut oli minulle joitain vuosia sitten niin järisyttävä lukukokemus, ettei sitä oikein voi ylittää, eikä tarvitsekaan. Polta nämä kirjeet oli hieno, mutta jostain syystä (jota yritin jo lukiessani selvittää siinä aivan onnistumatta) sittenkin aika etäinen, en muista siitä nytkään juuri mitään. Tämä Eloonjääneet sijoittuu näiden kahden väliin, mutta lähemmäs esikoista.

Se on keskittynyt, hurjan intensiivinen, paikoin aivan sydäntäsärkevä.

Benjamin näkee äidin kiviportailla suu puoliavoimena ja silmät tyhjinä hetkeä ennen kuin tämä ymmärtää mitä on tapahtunut. Mutta nyt hän näkee myös pikkuveljen: Pierre on eksynyt ja antanut periksi, kun kuulee äidin huudon mäntyjen lomasta. Se saa poikaan vauhtia ja hän kiiruhtaa kotiin palaneet käsivarret kupeilla. Seitsemänvuotias juoksee metsän halki, äidin murheellinen huuto johtaa hänet perille.

Jokin siinä, miten lapsi katsoo omaa vanhempaansa, tarkkailee ja tulkitsee jokaista sanaa ja elettä, haluaa tulla nähdyksi ja rakastetuksi, on tässä tarinassa melkein liikaa. Yksinäisyys ja kipu, joille lapsella ei ole sanoja.

Mutta vain melkein, niin taitavasti romaani on rakennettu.

Kerran kauan sitten veljekset oli riuhtaistu pois tästä paikasta, mutta nyt heidän on ollut pakko palata tänne, missä kaikki liittyy yhteen, missä ei ole mitään yksittäisiä tapahtumia eikä mikään ole yhteydestä irrallaan.

Viimeisen käänteen olisin kuitenkin jättänyt pois. Ehkä koska aavistin sen etukäteen (koska hyvin saman tyyppinen on eräässä toisessakin tarinassa jota en nyt tietenkään voi tässä kertoa) ja koska tarinassa oli ilman sitäkin aivan riittävästi voimaa, sellaista upeasti pinnan alla kytevää, surusta ja muistoista rätisevää. Nyt käänne tuntui tempulta, joka oli toki taitava, mutta hieman päälle liimattu kuitenkin. Siitäkin huolimatta lopussa, viimeisen virkkeen äärellä, tuli itku, aivan pidäkkeettömästi.

Mikään ei ole yhteydestä irrallaan.

’

Luin tämän vähän erikoisella tavalla. Kuuntelin tätä lokakuussa äänikirjana juoksulenkeillä, sitten se unohtui, tapahtui niin paljon muuta. Tällä viikolla sain viestin ystävältä, joka oli pitänyt kirjasta paljon ja jolle olin kirjaa suositellut. Otin kirjan esille, yhtäkkiä halusin ehdottomasti lukea sen, muistin ihmeellisen tarkkaan kohdan johon olin jäänyt, muistin kaiken mitä siihen mennessä oli tapahtunut, ja luin yhdessä päivässä loppuun.

’

Alex Schulman: Eloonjääneet (Nemo, 2021), suomentanut Jaana Nikula

’