henkien saari

 

Alan vältellä rantaa, sinilevä tekee oloni vaikeammaksi. Näen liejussa puolimätiä silmämunia ja kalojen pureskelemia poskia, levän mätä haju muistuttaa minua meressä kelluvista ruumiista. 

Puhallamme Fannille pihalle oman pienen altaan, se on laiha lohtu, hän istuu altaassa  näkemämme vaivan vuoksi hetken ja uittaa siellä simpukoita ja koristekiviä, mutta hän on altaaseen liian iso jo.

Tumma lapsi pienessä keinotekoisessa muovialtaassaan, sellaisia me olemme, sotkemme kaiken ja menemme piiloon, tuhoamme korallit ja rakennamme tilalle akvaariot, leikimme että se on sama asia, vaikka kaikki on menetetty jo.

 

On vaikea kuvitella ajankohtaisempaa romaania kuin Ina Westmanin Henkien saari.

Ilmastonmuutokseen, ennakkoluuloihin, rasismiin ja vanhemmuuden murrokseen pureutuva teos on melkein kuin kuva tästä helteisestä kesästä, siitä joka nyt vihdoin on väistymässä, kuva meidän pienestä maastamme joka räpistelee muuttuvan maailman edessä.

 

Emma ja Joel ja heidän adoptiotyttärensä Fanni viettävät kesää saarella. Emmalla on arpi päässään ja muistissa aukkoja, hän kantaa kipua ja surua mukanaan kuin raskasta viittaa, Joel yrittää pyörittää loma-arkea ja Fanni elää lapsenelämäänsä mutta tuo viitta lankeaa kaiken ylle. Siellä täällä on hetkiä, melkein hyviä, melkein kuin ennen, vaikkei se ennenkään niin hyvää ole ollut.

Emma on maailmanparantaja, kirjaimellisesti, avustustyöntekijä joka on matkustanut paikkoihin jonne harva haluaa tai uskaltaa, sotien, tulvien ja painajaisten keskelle. Joel ja Fanni ovat odottaneet kotona, rakentaneet yhdessä elämän, jossa äiti on vain käynyt piipahtamassa.

Emman muistin vähitellen palautuessa alkaa todellisuus henkisten ja fyysisten haavojen takana paljastua, eikä se ole kaunis, rikki on niin paljon enemmän kuin pelkästään Emma,

kuolema käy vierellä, pitää ottessaan, hallitsee mieltä ja ruumista, kulkee meren yli ja rantautuu.

 

Tässä romaanissa on todella paljon hyvää. Sen luettuaan tuntuu jopa hämmentävältä ettei näistä teemoista ole aiemmin kirjoitettu yhdessä, lähimmäksi tulee ehkä Elina Hirvosen loistava Kun aika loppuu, mutta sekin on aivan erilainen. Mielessä käy myös Erik Poppen elokuva Tuhat kertaa hyvää yötä.

Westman on ottanut käsittelyynsä suuret ja tärkeät aiheet ja rakentanut niistä koukuttavan ja koskettavan, hyvän romaanin.

Mutta, tässä on pieni mutta:

kirja olisi minun mielestäni vaatinut huolellisemman toimitustyön. Westmanilla on kirkas ja hyvä lause, joka nyt harmillisesti hajoaa turhan toiston ja kerronnallisen löysyyden alle. On ontuvia lauserakenteita ja tyhjäkäyntiä. Paikoitellen sama sana toistuu yhdellä sivulla kuusi kertaa ja kielikuvat ovat kliseisiä. Tämä voi kuulostaa nipottamiselta, ja niinhän se vähän onkin, minä olen tällaisen suhteen todella herkkä ja mikä oleellisempaa, tiukemmalla otteella ja ehkä vielä yhdellä kirjoituskierroksella tämä kirja olisi ollut todella hieno. Nyt lukeminen oli hetkittäin turhauttavaa koska häiritseviä yksityiskohtia oli melkein joka aukeamalla, ja se vasta ärsyttikin koska kirja olisi mielestäni ansainnut enemmän. Toisaalta, tämä on myös ammattitauti, on varmasti suuri määrä lukijoita joita tällainen ei häiritse yhtään, jotka eivät tarkastele romaanin kieltä ja kerrontaa samalla suurennuslasilla vaan tarttuvat ahnaasti tärkeään tarinaan.

Ja hyvä niin. Koska toivon tämän kirjan tosiaan löytävän lukijansa. Siinä on paljon painavaa ja kaunista, ja varsinkin äitiyden ja vanhemmuuden kuvauksessa Westman onnistuu, aivan kuten teki jo vaikuttavassa esikoisteoksessaan Syliin. Parasta ovat ne hetket kun Westman päästää kielen ja kerronnan vapaaksi, sen voi oikeasti melkein aistia, miten jokin vapautuu ja tarina alkaa soljua, etenkin Emman sisäiset, sortuvat ja viiltävät monologit ovat hienoa luettavaa, niistä puuttuu täysin sellainen puhkiselittäminen ja ytimestä luisuminen mikä hetkittäin vaivaa Joelin ja Emman parisuhteen kuvausta. Aiheiltaan näin suuressa romaanissa ei yksinkertaisesti ole kiinnostavaa lukea Emman nuoruuden miesseikkailuista tai Joelin haparoivasta mustasukkaisuudesta, ei kaipaa yhtään sen selittämistä millaista on deittailu kolmikymppisenä.

Tämä tasapainoilu on asia johon kiinnitin huomiota myös Westmanin esikoisen kohdalla:

”Westmanin vahvuus kirjoittajana tulee parhaiten esille luvuissa joissa teksti on sisäistä monologia, tajunnanvirtaa ja tunnetta, ja romaanin olisi minun mielestäni voinut myös rakentaa vain sen varaan. Luottaa siihen vahvaan, kirkkaaseen ja hengittävään rytmiin ja ääneen joka niissä on valloillaan. Koska se ääni, toisin kuin jotkin muut osiot kirjassa, kertoo jotain uutta, jotain hyvin paljasta. Paikoitellen romaani myös keskittyy vähän turhiinkin juonikuvioihin, ajallisiin siirtymiin ja aavistuksen kuluneisiin huomioihin, jotka ovat nekin ihan moitteettomasti kirjoitettuja mutta rikkovat sen toisen äänen luomaa kiinnostavaa pohjaa ja syvää instensiteettiä.”

Ja minä tiedän, minä todellakin tiedän, miten vaikeaa joskus (usein) on vain luottaa siihen omaan ääneen, katsoa miten pitkälle se kantaa, mutta usein (aina) se kannattaa. Varsinkin sellaisen kirjoittajan käsissä kuin Westman.

Henkien saari ei ole helppo kirja, sen ei ole tarkoitus miellyttää tai viihdyttää lukijaa. Se on paikoin ahdistava, surullinen ja lohdutonkin, mutta yksilön tasolla myös toiveikas. Se piirtää kuvan jota ei kukaan halua katsoa mutta pakkohan meidän on. Koska meidän elämämme on ja pysyy vain niin kauan kuin unohdamme mitä meren toisella puolella on.

Kun ei tiedä miten maailman voisi pelastaa voi edes kuunnella heitä jotka yrittävät. Ja arvostaa heitä jotka siitä kirjoittavat.

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s