Ääriviivat

Oikealla puolellani istuva mies kääntyi kysymään, miksi olin menossa Ateenaan. Sanoin, että matkustin sinne työasioissa.

”Toivottavasti asuntonne on lähellä merta”, mies sanoi. ”Ateenassa on nyt hyvin kuuma.”

Sanoin, että ikävä kyllä ei, ja hän kohotti hopenvärisiä kulmiaan, jotka rehottivat yllättävän karheina ja kesyttöminä hänen otsassaan kuin ruoho kivikossa. Juuri tämän eriskummallisuuden vuoksi vastasin hänelle. Joskus odottamaton on kuin kohtalon kehotus.

Kirjoitan poikkeuksellisesti kirjasta, jota en ole vielä lukenut ihan loppuun asti. Kirjoitan, koska minulla on tällä viikolla aikaa ja koska en enää malta olla kirjoittamatta, niin hieno on tämä Rachel Cuskin romaani Ääriviivat.

Tai en ole ihan varma onko se romaani, enemmänkin omaääninen ja rehellinen kertomus elämästä, kertomuksia elämästä.

Kertoja, Faye, on englantilainen kirjailija, joka erään työmatkan aikana tapaa vanhoja ystäviä ja uusia tuttavuuksia, käy heidän kanssaan pitkiä, yksityiskohtaisia, analyyttisia keskusteluja elämästä. Arjesta, työstä, rakkaudesta, perheestä.

Faye ei itse juurikaan puhu, hän on enemmänkin kuuntelija, uskottu, mutta se mitä hänelle kerrotaan paitsi polveilee ja elää, myös tiivistyy hänen omissa ajatuksissaan merkityksiksi ja johtopäätelmiksi, jotka ovat sekä tunnistettavia että mieltä ja sydäntä rikastuttavia, herätteleviä. Ja mitä hiljaisempi Faye on, sitä enemmän toiset tuntuvat puhuvan, ja miten kiehtovaa on seurata kuinka pitkälle, ja miksi, kukakin on kertomuksissaan valmis menemään.

Cuskin teoksen lukeminen on poikkeuksellisen nautinnollista, rauhoittavaa. Sen tyyni ja kirkas kerronta kehoittaa katsomaan tarkemmin, kuuntelemaan; nimensä mukaisesti se piirtää ääriviivoja, kuvia meistä ihmisistä kaikkinemme, epätäydellisinä, kiinnostavina, samanlaisina ja erilaisina. Teoksen kieli on jollain tapaa niin puhdasta ja hallittua, että sitä tuskin huomaa, tästä luontevuudesta suuri kiitos myös suomentaja Kaisa Kattelukselle. Lukiessa on yhtä aikaa voimakas lukemisen tuntu, sekä jotenkin väreilevä olo, aivan kuin ei lukisi ollenkaan, vain kuuntelisi.

Kuten Maggie Nelsonin kohdalla, olen tälläkin kertaa lähes huumantunut uudenlaisen kerrontamuodon äärellä, pakahduttavan onnellinen siitä, että tällaista kirjallisuutta suomennetaan, ja siitä, että kirjailija itse saapuu toukokuussa vieraaksi Helsinki Littiin, en tiedä miten maltan odottaa.

Jotain hehkuvaa lumoa ja aitoutta tässä on, ja onneksi sitä on vielä jäljellä. Eikä vain tässä kirjassa: Ääriviivat on avaus trilogialle, jonka toinen osa Transit ilmestyy jo tänä keväänä.

Tällaista sukellusta ihmisyyteen en muista, tiedä toista,

vesi oli uskomattoman kylmää, raikasta ja kirkasta ja lammikko huikaisevan syvä – me uiskentelimme edestakaisin, aurinko kuumotti kasvoja ja meidän vartalomme riippuivat kuin valkoiset juuret veden alla.