Olimme kerran

 

Viisitoista vuotta sitten me ostimme asunnon kaupungista ja menimme ihmeissämme uuteen kotiin Gustavsbergiin ja istahdimme kahvilaan ja tilasimme laskiaispullat, koska oli helmikuu, ja melkein nauroimme ääneen. Kumpikaan meistä ei kai ollut uskonut, että niin kävisi, mutta kävipä vain. Ostimme uuden kodin, toisenlaisen kodin ja jätimme sitten kaiken taaksemme. Ajattelimme niin kuin kaikki muutkin, jotka ovat paenneet ja muuttaneet, että nyt jätämme kaiken taaksemme. Eihän siinä tietenkään niin käy. Kaikki seuraa mukana, vaikka menisi kuinka pitkälle.

 

Nahid saa puoli vuotta elinaikaa; syöpä on ehtinyt levitä ja kasvaa liian suureksi. Jo valmiiksi katkeran ja yksinäisen naisen täyttää raivo. Kauan sitten hän on paennut Iranista Ruotsiin, jättänyt taakseen kaiken paitsi miehensä ja tyttärensä, yrittänyt asettua uuteen maahan ja maailmaan onnettomin seurauksin, ja nyt hän kuolisi kesken kaiken, alle viisikymmentävuotiaana, onko kaikki ollut turhaa?

Golnaz Hashemzadeh Bonden kirkkaalla ja nopealla kerronnalla rakennettu romaani Olimme kerran on hurjaa luettavaa, ja oikeastaan vähiten siitä syystä mitä alunperin odotin, kuvausta sodan ja vallankumouksen repimästä Iranista ja sen naisista. Hurjinta on Nahid itse. Ristiriitainen, itsekäs ja surullinen nainen, jonka elämässä juuri mikään ei ole mennyt niin kuin hän on suunnitellut tai toivonut, ja siitä kun mitään suunnitelmia tai toiveita on edes ollut, on jo aikaa.

Väkivaltainen ja ahdistunut mies on kuollut, suhde tyttäreen kipeistä solmuista täysi. Nahid tuntee syövän runtelevan väsynyttä ruumistaan ja käy samalla läpi elämäänsä, viiltäviä ja polttavia muistoja, jotka painavat rintaa ja vatsaa, esittää kysymyksiä joihin ei löydy vastausta.

 

En tiedä. Yritän vieläkin kaikin voimin ymmärtää. Sitä kuvittelee, että jos onnistuu pakenemaan sotaa ja pääsee rauhaan, voi elää paljon onnellisempana. Pitäisi olla paljon onnellisempi, jos on aikoinaan elänyt sylivauvan kanssa kellarissa, putoilevien pommien alla, mutta nyt on puutarhaa ja kirkasta taivasta. Kuvittelee tulevansa onnellisemmaksi, mutta ei siinä niin käy, en vain tiedä miksi.

 

Hetkittäin Nahidin suru ja kipu tekivät minut surulliseksi, miten paljon yhden ihmisen on täytynyt kestää ja kantaa, paikoin katkera raivo tuntui ylivoimaselta, en jaksanut enkä halunnut ottaa sitä vastaan. Hänen vaatimuksensa, tarpeensa, itsekkyytensä, teki mieli kiljua että ole jo hiljaa, lopeta, häivy, ja sulkea kirja. Ja sitten taas jostain pilkahti särö, sävy, inhimillisyys, hetki jonka äärellä olikin mahdotonta kääntää katseensa.

 

En ole kuullut tällaista ääntä koskaan, enkä varsinkaan lukenut tällaista kertomusta pakolaisuudesta, ja sen vuoksi se osui minuun ja tähän aikaan voimalla. Tämän kirjan sivuilla maahanmuutto on osa maailmaa, ei jokin asia tai kysymys joka pitäisi käsitellä, sitoa siistiksi paketiksi joka on hyvä tai huono, olla puolesta tai vastaan. Maahanmuutto ei yksinään selitä sitä miksi joku on sellainen kuin on, oli hän sitten kuinka onnellinen, rikki, katkera, raivoisa tai ehyt tahansa, ja tätä osuutta tarinasta minä arvostin todella, sen avointa, suoraa ja rohkeaa tapaa kertoa meidän aikamme ihmisistä.

Mutta kirjassa oli toinenkin taso, äidin ja tyttären välinen suhde, ja sen äärellä minä jouduin hetkittäin taistelemaan. Kun jo valmiiksi kipeässä tarinassa pieni lapsi asetetaan hirvittävän parisuhdeväkivallan todistajaksi sekä jopa sen mahdollistajaksi, minussa nousee vastustus, joka valitettavasti muuttaa hienon ja tärkeän tarinan paikoin ainoastaan sietämättömäksi.

Ehkä kärsimys kiertää yhdeltä toiselle, ehkä aiheutin hänelle kipua kostaakseni omat kärsimykseni.

Ja miten lapsi kaikesta huolimatta on aina valmis antamaan anteeksi, miten lapselle äiti on aina äiti, aikuisenakin, ja miten äiti toistuvasti on kyvytön tähän tunteeseen vastaamaan, se särkee sydämen tavalla joka ei lukiessa enää korjaudu. Ja se on harmi.

Mutta tuli myös aavistus toivoa ja lempeyttä, ja huikaisevan hieno ja koskettava loppu, kuolevan ihmisen tajunnanvirta, henkinen ja fyysinen kokemus ajan, tilan ja elämän katoamisesta tavalla jollaista en ole koskaan lukenut, ja kaikesta turhautumisesta, ärtymyksestä ja jopa vihasta huolimatta minä huomasin itkeväni.

 

Luin kirjan loppuun eilen mutta vieläkään se ei ole asettunut mieleeni, vieläkään en osaa tarkasti sanoa mitä siitä ajattelen, miltä se tuntuu, niin vahva ja kauhea se oli. Ja ainutlaatuinen ja ehdottoman tärkeä, välttämätön ja inhimillinen välähdys niistä miljoonista tarinoista joita maailmassa tällä hetkellä on. Se havahduttaa ja häiritsee, sysää sijoiltaan ja saa aikaan tunteiden kaaoksen.

 

2 kommenttia artikkeliin ”Olimme kerran

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s