surun istukka

 

Olen äiti. Olen synnyttänyt ja haudannut lapseni. Häntä ei enää ole. Hän on vaaleanpunaisessa tuhkauurnassa Hietaniemen hautausmaan uuden kappelin uurnaholvissa.

Lapseni ei jaksanut elää, ja minunkin on vaikea yrittää jaksaa elää.

Minulla on enää vain yksi lapsi.

 

Nuoremman lapsen itsemurha on tapahtuma, tragedia, menetys josta äiti ei pääse yli, josta hän ei halua päästä yli. Mikään ei lohduta, mikään ei auta, mikään ei surussa ja sen sisällä muutu. Kuolema on varjo jonka pimeässä hän haluaa olla, päivästä, viikosta, kuukaudesta toiseen. Hän valitsee surun joka päivä, puhuu kuolleen lapsensa kuvalle ja käy hänen haudallaan joka päivä, hän on tulvillaan surua, vihaa ja häpeää, tunteet vyöryvät yli, kiertyvät ympärille, muuttuvat elämäksi,

elämäksi kuolemasta.

 

Tämä Katriina Huttusen esikoisteos oli vaikea kirja lukea, siitä on vaikea kirjoittaa.

Sen aihe on niin kipeä, raskas ja henkilökohtainen, tuntuu melkein kohtuuttomalta tarkastella sitä teoksena, kritisoida mitään, enkä tiedä onko tätä minulle edes tarkoitettu vai lohduksi heille jotka tietävät miltä oman lapsen kuolema tuntuu, mutta toisaalta, eihän se niin voi olla, en ainakaan usko niin,

tämä myös kehottaa ihan jokaista katsomaan surua, puhumaan siitä, kiertelemättä, kohtisuoraan.

Lukiessa omat tunteeni ja ajatukseni sinkoilivat puolelta toiselle, surusta ärtymykseen ja hämmennykseen, enkä oikein tiedä onko tästä kirjasta edes tarkoitus sanoa mitään, onko se tarkoitus vain tuntea, niin hurja myllerrys se on. Mutta yritän silti koska tästä kirjasta jos jostain kaipaisin keskustelua, siitä, mitä suru tekee ihmiselle.

 

Ensin: pitkän ja kiitetyn uran suomentajana tehnyt Huttunen kirjoittaa todella hyvin, paikoin upeasti. Hän kykenee tiivistämään oleellisen kirkkaaksi ja todeksi, luo toisteisuuden kautta tehokkaan kerrontamuodon joka osuu, kaikessa kauneudessaan ja kauheudessaan.

Lapsen kuoleman synnyttämän tuskan myötä hän pureutuu myös suomalaiseen kansantautiin, masennukseen ja sen hoitoon, tai lähinnä hoidon puutteeseen. Toistuvasti apua pyytänyt, toivonut ja anellut, itsetuhoisuudestaan ja itsemurha-aikeistaan häntä hoitaville ammattilaisille moneen otteeseen kertonut tytär on jätetty lääkkeiden ja oman jaksamisensa varaan, häntä ei ole kuunneltu, ei otettu tosissaan,

 

he halusivat vain että hän kokeilee erilaisia masennuslääkkeitä. Avoimia resptejä oli Omakanta täynnä ja niitä kirjoitettiin hänelle lisää, tappavia annoksia ja ne tehosivat, ne auttoivat, ne tekivät tehtävänsä, ne tappoivat hänet, hänelle annettiin keino tappaa itsensä kivuttomasti, hänelle annettiin ase jolla tehdä rikos, ase jolla tehdä murha, ase jolla tehdä itsemurha,

 

ja tämä tuo kirjaan toisen sävyn, pitelemättömän vihan ja turhautumisen, katkeruuden. Lapsen saama Käypä hoito, ”apu”, sekä hänen kuolemansa jälkeinen asioiden selvittely ovat puhdasta kafkaa, epätodellista ja uuvuttavaa, ja näistä asioista kertominen tärkeää, vaikka eihän tämä ole ensimmäinen kerta, eikä varmasti viimeinen, ehkä joskus joku näistä kaikista teksteistä saa päättäjät havahtumaan, oikeasti puuttumaan masennukseen ja sen hoitokeinoihin.

 

Kaikki tämä suru, viha ja katkeruus yhdessä rakentavat kirjan sen voimakkaimman kerroksen, äidin häpeän, mutta mistä se häpeä johtuu, sitä kirja ei kerro, ja siinä on myös tämän kirjan ongelma. Haluaisin jo nyt pyytää anteeksi, että olen tätä mieltä mutta toisaalta, tämä on luokiteltu kaunokirjallisuudeksi, romaaniksi, sitä on voitava arvioida myös sellaisena, enkä minä ymmärrä tätä kerronallista ratkaisua.

Kirjassa viitataan siihen miten kuolleella on oikeus yksityisyyteen, toki, tietenkin, mutta minut tämä yksityisyyden suojelu jättää tyhjän päälle. Kolmesataa sivua itsesyytöksiä ja itsensä ruoskimista on liian paljon kun sille ei lukiessa muodostu mitään pohjaa, varsinkin kun samalla kirjasta nousee esiin muitakin traumaattisia asioita äidin omasta lapsuudesta sekä vaikeasta ihmissuhteesta narsistisen ihmisen kanssa, enkä jossain vaiheessa enää tiedä mitä kaikkea kipeää tässä käsitellään, mikä tuska ja viha johtuu mistäkin,

mutta sen ymmärrän että lohtua, helpotusta tai ilon mahdollisuutta tässä ei haeta,

aivan kuin surusta irti päästäminen tarkoittaisi samaa kuin unohtaminen ja anteeksianto, ja vaikka tämä on asia mikä toistuu useimmissa kertomuksissa surusta, tuntuu se tässä ehdottomammalta kuin missään mitä olen lukenut,

mistä päästään siihen mikä todella minun sydämeni särki: miten kaikki tämä hirveä häpeä ja syvä suru peittävät alleen rakkauden vielä elossa olevaa lasta kohtaan.

 

Kokoan sirpaleita. Makaan raunioissa. Kun ajattelen lapseni kuolemaa, huomista ei tule. Lusin tätä elinkautiseksi muunnettua kuolemanrangaistustani. En hymyile enää. Päivä ei valkene.

Tämä on äitiyden koko elinkaari. Olen synnyttänyt lapsen ja haudannut hänet. Siinä välissä olen saanut pitää hänet kaksikymmentäkuusi vuotta. Sekin on paljon, mutta se on liian vähän.

 

Arvostan tätä rehellisyyttä mutta samalla haluaisin huutaa että jumalauta sinä olet edelleen äiti, sinulla on lapsi, ei sinun äitiytesi elinkaari ole päättynyt! Koska tämä on nimetty omaelämäkerralliseksi romaaniksi, ja Huttunen on useissa haastatteluissa kertonut kirjan olevan totta, minä mietin koko ajan että miltä tämän lukeminen siitä lapsesta tuntuu, ja sydämeni särkyy, se särkyy sen edessä melkein enemmän kuin kuoleman edessä.

En tiedä olenko aivan kohtuuton kun sanon näin mutta siltä se tuntuu.

 

Ja sitten mietin sitä, että ehkä tässä kirjassa on kyse juuri siitä miten rumaa, vihaista ja yksinäistä suru saattaa olla. Se ei ylevöitä eikä hehku, se ei vahvista eikä saa oivaltamaan elämän kauneutta, se vain kaatuu päälle ja murtaa, tekee ihmisestä sellaisen joka katsoo oikeudekseen määritellä ja arvostella myös muiden tapaa surra, joka käskee kaikkia äitejä joiden lapsi on kuollut tuntemaan ikuista häpeää,

tekee ihmisestä myös julman ja itsekkään.

 

Minussa on vieläkin niin paljon vihaa. Vihaa on enemmän kuin rakkautta. Vihani on introverttia ja passiivista. Olen vetäytyjä. Lähden pois, käännän selkäni, kohdistan katseeni muualle. Häivyn. Haihdun. Peräännyn. Lakkaan olemasta. Annan periksi, luovutan. Hylkään, jätän taakseni. Jätän sen mikä ei heti onnistu. Minut on helppo unohtaa.

 

Tämä on vihainen ja yksinäinen kirja. Tämä on kaunis ja tärkeä kirja. Tämä ei tarjoa vastauksia tai pelastusta, tämä on yhden äidin, yhden tyttären ja yhden kuoleman tarina, kertomus siitä miten ainoastaan surua päin menemällä voi päästä lähemmäs itseään, miten ainostaan surussa on hyvä olla. Miten särkynyttä, miten pohjattoman surullista se on.

Tästä ei voi nousta. Ei ole mitään mihin nousta, ei mitään mihin palata, ei mitään mitä kohti kurkottaa.

6 kommenttia artikkeliin ”surun istukka

  1. Kiitos Helmi, luin kirjan ja olin jotenkin hukassa, kenen kanssa puhua, uskallanko sanoa mitään. Olen monessa kohdassa samaa mieltä kanssasi. Sain kommenteistasi kaikupohjaa ajatuksilleni.

    Tykkää

    1. Kiitos kommentista, minustakin tuntui lukiessa hetkittäin kuin olisin hukassa, mietin nyt että oliko se ehkä tarkoituskin, osoittaa miten suru vie mennessään ja jättää johonkin pyörteeseen, vailla vastauksia.

      Tykkää

  2. Ehkä tyhmää kommentoida kirjaa lukematta, mutta Imagen artikkeli ja Hesarin haastattelu kumpikin aiheuttivat sen että mun ei tee edes mieli tarttua tähän. Aihe on jo itsessään viiltävä ja raskas mutta se itsesyytösten määrä joka on tihkunut läpi noista jutuista, on tuntunut kaikista pahimmalta. Tää sun kirjoitus nyt vahvisti tuota fiilistä.

    Liked by 1 henkilö

    1. Ymmärrän täysin. Toisaalta, myös tästä on kyse, miten me emme ole menettäneet lasta ja voimme myös valita ettemme lue koko kirjaa, ja tämä ehkä korostaa sitä yksinäisyyttä jonka keskellä sureva on. En siis tarkoita syyllistää vaan pohdin vaan sitä miksi kirja on mitä on, tällä kertaa vaihtoehtoa ei ole ollut. Se jotenkin korostaa sitä että jos ei ole itse kokenut samaa ei voi mitenkään ymmärtää (eikä välttämättä silloinkaan jos on kokenut) ja se on tavallaan hurjan rohkea teko, vaikkakin tekee kirjasta juuri niin raskaan kuin se monin paikoin on. Se ei tarjoa lukijalle mitään helpotusta koska miksi pitäisi?
      Ja samalla se on myös paikoin aivan uskomattoman hienosti kirjoitettu.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s