virtaa

 

 

The morning sun touched lightly on the eyes of Lucy Jordan
In a white suburban bedroom in a white suburban town
As she lay there ’neath the covers dreaming of a thousand lovers
’Til the world turned to orange and the room went spinning round
At the age of thirty-seven she realized she’d never
Ride through Paris in a sports car with the warm wind in her hair

 

Maanantaina olen hieman väsynyt, tiistaina lähden elokuviin.

Olen nähnyt Thelman ja Louisen kaksikymmentä vuotta sitten, makasin lapsuudenkotini olohuoneen lattialla ja rakastin jokaista sekuntia, mutta nyt, kun olen aikuinen ja tarina kulkee valkokankaalla, elokuva pääsee täysiin mittoihinsa. Se on feministinen, hurja, kaunis, koskettava ja vapaa,

ja yhä edelleen, melkein kolmekymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen, täysin poikkeuksellinen siinä mistä kulmasta ja miten tarina kerrotaan,

In the early ’90s female action heroes like Thelma and Louise, Ripley and Sarah Connor were breaking the mould, smashing down patriarchal barriers. It’s frustrating, then, that after 25 long years these iconic characters are still the exception. Thelma and Louise left the scene the moment they drove their ’66 Thunderbird into the Grand Canyon, and into an immortalized world of feminist liberation. Somewhere along the line, their message has become diluted and lost. Hollywood has stayed behind, peering into the abyss, too afraid to make that final leap.

 

Jäämme ystäväni kanssa baariin yhdelle ja vielä muutamalle, olemme juuri sillä tavalla pökerryksissa kuin vain parhaiden elokuvien jälkeen voi olla.

Keskiviikkona olen vähän krapualssa, elokuva kieppuu mielessä ja ihon alla, kuuntelen soundtrackia tauotta.

Torstaina herään aikaisin, kuljen vapaisillani läpi kodin, menen suihkuun. Tyttö herää silti, hänen pörröinen päänsä kurkistaa kylpyhuoneen oven raosta, voinko tulla juttelemaan?

Mitäs sulla tänään on?
Pari haastattelua, aamulla yksi ja iltapäivällä toinen.
Miksi siis?
Mä kerron siitä mun kirjasta, siitä missä on se mun mahakuva kannessa. 
Ai onko se sun maha?
On.
Ei ole.
On.
Ai. Tiedätkö sä muuten että sun tissit on jotenkin vähän eri kokoiset?
Joo, semmosta voi käydä kun imet…
Ja vähän tyhjät.
Joo, sillekään ei oikein..
Heippa!

 

Toisten aloittaessa aamua minä lähden töihin, asetelma on arkisuudessaan huumaava. Bussissa alkaa kuitenkin jo jännittää. Jään yhtä pysäkkiä aiemmin kun pitäisi, kävelen läpi Pasilan, saavun ajoissa studiolle.

Haastattelu menee hyvin, samoin radio-ohjelman nauhoitus.

Myöhemmin kävelen kaupungin laidalta toiselle, kuuntelen Ballad of Lucy Jordania ja olen hetken aikaa täydellisen onnellinen.

Käyn elokuvissa katsomassa Teen Spiritin joka on ihana, käyn kustannustoimittajan sohvalla torkkumassa.

Illalla olen vieraana vielä yhdesssä kirjallisuustapatumassa ja aamulla toisessa.

Kiinnostus kirjaa kohtaan tuntuu hyvältä, samoin ikävä lapsia kohtaan. En ole tottunut olemaan liikkeellä ja menossa, alati ihmisten seurassa ja edessä, kaipaan kotiin, mutta tiedän myös että sekin menee ohi, että juuri näin on hyvä, sopivissa määrin molempia.

 

Luen kirjakaupassa Adichien pientä kirjaa Rakas ystäväni tai 15 ehdotuksen feministinen manifesti ja siinä sanotaan jotenkin näin:

Kun äiti rakastaa myös itseään ja sitä työtä mitä hän tekee, se rakkaus välittyy lapseen, ja kannattelee heitä molempia.

En tiedä mikä lause voisi olla enemmän totta.

 

Käyn myös lukemassa vanhan tekstini Adichien toisesta pienestä suuresta kirjasta, ilahdun siitä, on ollut aika ja tulee taas aika kun minä kirjoitan yhteiskunnallisesti kantaaottavia, fiksuja, laajoja tekstejä.

Nyt on näiden hajanaisten ajatusten ja hetkien ja kuvien virtaa, se riittäköön.

2 kommenttia artikkeliin ”virtaa

  1. Oijii Thelma ja Louise! Olen nähnyt monta kertaa mutta en aikoihin. Miten ihana elokuva, ja ihan varmasti oma eletty elämä avaisi sitä uuteen valoon. Sitä mitä kaipaan just nyt, lainaus feministinen, hurja, kaunis, koskettava ja vapaa. Täytyy kaivaa soundtrack, maanantaiksi, kun huoneet hiljenee.

    Haastattelun katsoin ja siitä välittyi hyvä, jotenkin lämmin ja sympaattinen fiilis. Kirjasi on ihana. Luen sen uudestaan mutta hiukan aikaa väliin. Kirja on koukuttava, luin nopeasti vaikka olisin toisaalta halunnut jarruttaa. Nyt ja oikeastaan myös heti saatuani sen päätökseen tuntui siltä, että se on alku jollekin, avaus entistä voimakkaammalle ja avoimemmalle tai ehkä auki olevammalle vaiheelle, joka on vielä tulossa. Vähän raollaan, niin, että aistii raikkaan tuulen.

    Luin myös tuon vanhan tekstin Adichien kirjasta. Kiitos. Olen feministi. Ajattelin myös sitä, miten riemuissani ja iloinen olin, kun kaksitoistavuotias ihana ihmiseni oli käynyt ystävänsä kanssa sukkaostoksilla. Molemmilla jaloissaan sukat, joiden varressa lukee Feminist. Aamuisin, jolloin hän lähtee kouluun ne jaloissaan, ilahdun aina uudelleen.

    Kuuntelen Porcupine Treen Trains, Arriving some where but not here ja Lazarus. Lisää Steven Wilsonia, Drive home biisin ja The raven that refused to sing, ja ihmettelen miten valoisaa on viisitoista vaille kymmeneltä pilvisenä ja sateisena lauantai-iltana ja miten monella tavalla iloinen olen siitä, että kirjoitat.

    Tykkää

Vastaa käyttäjälle helmikekkonen Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s