Viimeinen kirjani

 

On olemassa sellaisia täysin sattumanvaraisesti muodostuvia hetkiä, jolloin törmää taideteokseen, tekstiin, kuvaan tai ihmiseen ja aavistaa, että tämä tulee muokkaamaan kaikkea tulevaa. Kokovartaloväristys. Tästä tulee osa minua, ilmaisuani ja sitä, mikä informoi perspektiiviäni ja mahdollistaa tekemisen.

 

Minulla on nämä: Pikku Naisia, Kotiopettajattaren romaani, Aina joku eksyy. The Nationalin Boxer-levy, Mullan alla ja Sopranos tv-sarjat, Joan Didion, Patti Smith, Maggie Nelson ja Koko Hubara. Kaikkien äärellä olen eri syistä mutta yhtä lailla tuntenut miten jotain minussa sekä ihmisenä että tarinankertojana murtuu, kurotttaa kohti uutta, janoaa ja taipuu.

 

Ja nyt minulla on myös tämä, Astrid Swanin Viimeinen kirjani. Kirjoituksia elämästä.

Mistä aloittaisin?

Ehkä siitä, että läpi kirjan, ensimmäisiltä sivuilta aina siihen viimeiseen lauseeseen joka sai minut itkemään ilosta ja surusta yhtä aikaa, minä tunsin miten olen tietämättäni odottanut tätä kirjaa jo vuosia. Tarinaa rakkaudesta, ilosta ja pelosta, nälästä ja kivusta, halusta ja olemassaolosta. Taiteilijuudesta, naiseudesta ja äitiydestä. Sydämenlyönneistä ja askelista. Lapsuudesta ja unista. Elämästä.

 

En kirjoittaisi ellei Koko Hubara olisi herännyt puolentoista tunnin yöunilta vuonna 2015 ja kirjoittanut ensimmäistä blogipostaustaan ja myöhemmin perustanut Ruskeat tytöt-mediaa ja kirjoittanut Ruskeat tytöt-kirjaa. Kirja inspiroi minua, koska se on kirjoitettu keskeltä kaikkea. Se on kirjoitettu äänellä, joka ei lannista sisältöä paketoinnilla vaan on yhtäaikaisesti hauska, vihainen ja rikki.

 

Minä tunnistan tuon, minulle tapahtui lähes sama, Ruskeat tytöt -kirja oli se joka lopullisesti mursi minun pelkoni siitä voinko kirjoittaa itsestäni, uskallanko, osaanko, voinko näyttää itseni sellaisena kuin olen. En enää miettinyt kantaako minun ääneni fiktion ulkopuolelle, rittääkö se. Päätin luottaa, kirjoittaa.

 

Parantumatonta rintasyöpää sairastava Swan kirjoittaa upeasti, soljuvaa rytmiä paikoin myös ihanasti rikkoen ja silti alati sen halliten, silloinkin kun häntä hävettää ja pelottaa, kuolema ja elämä ja kaikki. Tämä häpeän ja pelon ylittäminen on kuitenkin se, mikä tuntuu vievän tekstin sille hienoimmalle tasolle josta en saa tarpeekseni,

se liikuskelee, on täyttä ja ilmavaa, ei pyydä anteeksi, ei piiloudu,

Kirjoittaminen on surutyö. Se on yritykseni katsoa kuolemaa silmiin ja luopua, mutta samalla kantaa kädessäni sitä, mitä minulla on.

Sairaus ja kuolema on alati läsnä, paisuhteessa, vanhemmuudessa, taiteessa ja tunneissa, ikuisesti osa tätä tarinaa, mutta silti läpi kerronnan välkkyy valoa ja toivoa, Swanin äänessä on jotain sellaista keveyttä ja iloa joka ehkä tulee osaksi vain heille jotka ovat olleet jo lähdössä mutta tulleet sittenkin takaisin, ainakin hetkeksi, joille arki on kaunista koska se on tavallista,

me emme elä haudan reunalla tai makaa valmiina maanraossa. Elämme tietoisina siitä, että jokainen yhteinen hyvä ja tavallinen hetki on erityinen. Elämme tietoisina akuutin menetyksen ja surun kerroksista. Hengitämme ja puhumme todellisiksi luopumista – mutta myös rakkautta, kuoleman läheisyyttä ja kauneutta. Meillä vallitsee herkkyyden tila, joka värittää kaiken, mutta se ei tunnu rikkinäisyydeltä, se tuntuu rakennusaineelta.

 

Swan kirjoittaa kuolemasta ja on samalla ihmeellisen syvällä elämässä kiinni, se tuntuu hyvältä ja helpottavalta, kuolema on osa elämää, ja silti minä en tiedä mitään siitä millaista se on, olen sillä tavalla onnekas, enkä minä ole ensimmäistä synnytystäni lukuunottamatta koskaan pelännyt kuolemaa enkä pelkää nytkään, mutta silti kaikki tämä on jotenkin äärettömän lohdullista, sitä on vaikea selittää, lukiessa minut valtaa syvä rauha, niin vain tapahtuu, ehkä olen pelännyt sittenkin, en tiedä, mutta koko ajan minussa on tyyni tuntemus siitä, että

elämä ei ole mikään taistelu jonka voi voittaa tai hävitä taistelemalla oikein tai väärin, elämä on elämää kunnes sitä ei enää ole.

 

Ja samalla Swan kirjoittaa niin monesta sellaisesta jonka minä tiedän ja tunnistan ja tunnen täysin, taiteen tekemisestä, luovuudesta, kipeistä muistoista, häpeästä, vuosikausien rakkaudesta, miehestä, ystävästä, rakastajasta ja turvasta, äitiydestä, minä alleviivaan lauseita koko ajan, taitan joka toisen sivun merkiksi, toivon ettei tämä kirja lopu koskaan, tässä on sanoitettuna niin paljon sellaista mitä itse olen aina halunnut itse sanoa enkä ole koskaan osannut, en näin, en juuri tällä tavoin oikein ja täysin,

Kirjoitukseni rehellisyys ei ole tarkoitettu satuttamaan vaan pelkästään valaisemaan kokemuksesta jäänyttä tarinaa.

Juuri näin tapahtuu, kaikesta huolimatta ja juuri sen takia tämä kirja on täynnä rehellistä, kirkasta, läpäisevää valoa, joka kietoo sisäänsä jollain sanoinkuvaamattomalla tavalla.

 

Ja vielä tämä, miten Swan mainitsee kirjassaan niin monta heistä joiden kanssa ja avulla minäkin olen kasvanut, oppinut ajattelemaan ja tuntemaan, Joan Didion, Aila Meriluoto, Märtä Tikkanen, Patti Smith, Vihervaaran Anna, Astrid Lindgren, Sylvia Plath, Monika Fagerholm,

hän on maanantai-ihminen ja syksy-ihminen, hän valitsee kirjoittamisen ennen kaikkea, hän hermostuu kun ei saa olla yksin ja kirjoittaa, yksin ja lukea, ennen kaikkea lukea, yöllä, aamulla, ihmisenä, äitinä, taitelijana, imettäessä lukea Tikkasten kamalasta aviolittosta ja ihanasta rakkaudesta, tehdä työtä, ajatella, säveltää ja jälleen kirjoittaa, myöntää ja ymmärtää sellaista mitä on vaikea muotoilla suorituskeskeisessä maailmassa,

että lounastapaamiset, kaupungilla haahuilut, pitkät kävelyt ja romaanin lukeminen kuuluvat työhöni. Että pois astuminen ja sivujuonteet edistävät päätyötäni. Että olen erityisen tuottelias siksi, etten juuri lainkaan erota työaikaa ja muuta aikaa. En tiedä, miten sellainen tehdään. Jos jos yritän, menen solmuun kaikilla saroilla. Enkä sano tätä siksi, että se olisi jotenkin hienoa tai kauheaa. Se on vain minun tapani elää ja toimia.

Tämä(kin) on niin lohdullista, jostain syystä minulle itselleni aina vain vaikeaa, sen hyväksyminen ettei taiteen tekemistä voi laittaa minkään muun alle, sovittaa johonkin valmiiseen tai siistiin tai selkeään, se on eläväistä, liikkuvaista, jatkuvaa, se alkaa aina uudestaan eikä lopu koskaan. Se on aivan erilaista työtä kuin mikään muu, niin kuin toki kaikki työt ovat, mutta tämä koskee minua, juuri näin.

 

Ja vielä tämä, loppu, sen hiljainen suru ja kauneus, armollisuus ja pelko, vääjämättömyys ja sen paino, on vaikea lukea koska itken niin paljon, ja silti olen syvästi onnellinen, en unohda tätä kirjaa koskaan.

 

Näen selvästi myrskyn taivaan rajassa. Tiedän että se tulee. Enkä kuitenkaan tiedä.