Muistokirjoitus

 

Mutta jo samana iltana Anna-Liisa kaivaa esille kirjoituskoneen ja raivaa sille keittiönpöydältä tilaa. Kone rätisee keittiössä pitkälle yöhön, papereita lentelee, kahvia läikkyy. Koko ilta on yhtä yksinpuhelua ja kirjoituskoneen räminää, mutta ääni, kaikki se vuosien takainen metakka, ei kanna tähän päivään asti.

 

Tarinassa on niin paljon tuttua, että melkein huimaa.

 

On perhe ja sen vaietut salaisuudet, vuosien saatossa kertyneet painot harteilla ja sydämessä.

On kodin hiljaisuus jota ei saa rikottua, kaipaus joka jättää kaiken muun alleen.

On lapsi joka yrittää ymmärtää, kurottaa kohti aikuisten maailmaa ja avaruutta.

On aika joka ei tunnu menevän eteenpäin vaan kieppuvan tiheänä ympärillä,

 

Tulee muisto, kuva. Se alkaa elää hänen mielessään.

Tulee lisää yksityiskohtia, lisää sävyjä. Kuvia, joista ei voi olla varma. Ja tunne siitä, että näin silti ehkä tapahtui.

 

Anja Portinin ensimmäinen romaani Muistokirjoitus käsittelee kaikkea sitä mitä olen itsekin vuosikausien ajan tarkastellut, tarttuu juuri niihin hetkiin ihmisten välillä kun jotain on murtumassa, muuttumassa, ja paikoin se tulee niin liki että tuntuu romaanilta jonka olisin itse voinut kirjoittaa, mutta en tietenkään olisi, se on aivan omansa, kaunis ja surullinen, tunteiden kudoksesta viritetty, Portinin hienolla ja levollisella kielellä kerrottu.

 

Tarinan keskiössä on Julia, hänen äitinsä Anna-Liisa,  ja äidin pyyntö: kirjoita minun muistokirjoitukseni,

Ota vaikka lehdistä mallia, muistokirjoituksiahan julkaistaan joka päivä.
Älä silti matki ketään.
Älä ole pateettinen, älä myöskään liian arkinen.
Kun se on valmis, tuo se minulle.
Haluan tarkistaa, että se kuulostaa minulta.
Ei se niin vaikeaa ole.

 

Paitsi että tietenkin on, olisi kenelle tahansa, mutta Julia on kaikin tavoin solmussa ja lukossa, hengästynyt ja arka, avioeronnut ja yksin, hänen surunsa on vihaa ja toisinpäin ja kaikki se kuristaa kurkkua ja painaa rintaa, äiti on ollut tunnettu ja menestynyt taiteilija, lukenut satuja radiossa, ollut paljon poissa, vaatinut paljon, ja samalla hänen äänensä on lohduttanut, koskettanut, hellinnyt muita lapsia läpi vuosien, läpi Julian lapsuuden,

sellaisesta on vaikea päästä irti, aikuisenakin, me olemme aina vanhempiemme lapsia, me kannamme heitä mukanamme,

ja Julian vierellä pieni poika, Aaro, ihana, hauska ja viisas lapsi, Julian vierellä mutta liian usein äidin katseen ja sylin ulkopuolella, perhettä ja maailmaa yksin pohtiva ja hahmottava,

 

Aaro ei halua, että Julia saattaa hänet alaovelle. Eikä hän halua, että Lasse tulee häntä ylös vastaan. Siinä kulkee raja, äidin ja isän puolivälissä, yhtä monta askelta molemmista. Julia ja Lasse saavat tulla rajalle mutta eivät sen yli. Vain hän saa loikata maailmasta toiseen ja taittaa kahden tähden välisen matkan,

 

ja vaivihkaa, hieman yllättäen ja todella koskettavasti kirjan keskiöön nousee Aaro, enkä kerro nyt enempää, vain sen että kirjan viimeiset viisikymmentä sivua saivat sydämeni lyömään nopeammin, puristin kirjaa rintaa vasten, illalla en voinut lukea viimeisiä sivuja, en yötä ja unta vasten, pelkäsin niin miten käy, hyvillä tarinoilla on juuri tämä voima, ne menevät ihon alle, muuttuvat todeksi, kunnes

sen pituinen se.

 

Lyhyesti vielä: Muistokirjoitus on hieno, kaunis, rauhallinen romaani. Sitä olisi voinut hieman tiivistää, jättää hieman enemmän lukijan oman mielikuvituksen varaan, mutta sen tuttuus ja arkisuus on minusta jotenkin ihanaa, ja helpottavaa. Siitä puuttuu pakonomainen yritys kirjoittaa jotain mitä ei ole koskaan ennen kirjoitettu, rikkoa muotti, luoda uudet säännöt, kaikki sekin on toki mahtavaa, mutta on myös levollista vaihteeksi lukea tarinaa, joka ei ehkä ole uusi mutta jonka parissa sen voi kokea uudella tavalla, uuden äänen äärellä. Portinin tausta lastenkirjallisuuden parissa näkyy kielen rikkaudessa, maisemassa, huumorissa. Ihmiset piirtyvät jäätävän kylmää talvea vasten toisiaan kohti kurottavina, rakkaudennälkäisinä, haavoittuvina,

niin kuin me kaikki.