Carlin kirja

 

Missä hän on? Ei missään. Kysymys vaivaa minua koko ajan, mutta vastausta ei ole. Pelkään että unohdan hänet. Unohdan miltä hänen vartalonsa tuntuu, hänen äänensä, hänen naurunsa. Pelkään että hän katoaa minulta päivä päivältä enemmän. Että hän katoaa sitä mukaa kun toivun. Se on sietämätöntä. Ja ehkä ainoa tapani selvitä.

 

Minulla on tämä outo rakkauteni sellaisia kirjoja kohtaan joita minun ei herkkyyteni tai milloin minkäkin elämäntilanteen vuoksi kannattaisi lukea, mutta rakkaus on rakkautta ja voittaa usein järjen, ja niin minä löydän itseni kerta toisensa jälkeen sellaisen ääreltä joka murtaa sydämeni.

Viime vuonna sen teki Tom Malmquistin Joka hetki olemme yhä elossa ja Joan Didionin Iltojen sinessä, molemmat niin upeita, surullisia, repiviä ja kauniita kirjoja.

Ja nyt luin Naja Marie Aidtin Jos kuolema on vienyt sinulta jotain anna se takaisin, Carlin kirjan, sirpalemaisen, pilkotun ja silti täydellisen eheän, äidin ja kirjailijan äänellä kerrotun teoksen 25-vuotiaana kuolleesta pojasta (ja pojalle), ja jo ensi sivuilta lähtien tunsin etten ehkä kestä, katselin hyrisevää vauvaa ja eloisaa tyttöä ja mietin että olen hullu kun luen tätä nyt, ja juuri siksi tiesin että tämä on minun kirjani, juuri sellainen jonka vuoksi kirjat ovat minulle taiteessa se suurin ja tärkein tuntemisen ja ajattelemisen muoto.

Sen voisi tiivistää jotenkin näin: minä luen ymmärtääkseni mitä on elämä, ja elämän ytimessä on kuolema ja rakkaus. Nämä omakohtaisesti kuolemaa ja surua käsittelevät kirjat murtavat minussa jotain mutta samalla ne rakentavat uutta, saavat minut  katsomaan itseäni ja elämääni uudella tavalla. Näissä kirjoissa, ja varsinkin tässä Aidtin kirjassa, suru on niin suurta, niin täynnä hätää ja pelkoa ja vihaa, että maailma ympäriltä katoaa mutta silti hän yrittää ymmärtää, nähdä, kuulla. Kieli tuntuu alati pakenevan mutta silti hän yrittää, se on hänen tapansa elää: lukea, kirjoittaa, kertoa. Silloinkin kun

EN POISTU ASUNNOSTA KOKONAISEEN PÄIVÄÄN NÄEN AURINGON NOUSEVAN NÄEN SEN LASKEVAN ISTUN PIMEÄSSÄ EN LUE EN KIRJOITA EN KUUNTELE MUSIIKKIA AJATTELEN HALVEKSIEN IHMISIÄ JOTKA KIRJOITTAVAT KUOLEMASTA JOTKA KEIMAILEVAT KUOLEMALLA MAALAAVAT KUOLEMAA KUOLEMA KULKEE RINNALLAMME SE EI OLE KAUNOKIRJOITUSTA EI MITÄÄN VITUN KUVITELTUA KÄRSIMYSTÄ SE ON TODELLISTA SE ON MUURI

ja sitten aina, se vahvin ja kirkkain, se hiljainen kauneus joka kirjan riveiltä hohtaa, kaiken vimmaisen ja fyysisen kauhun läpi: rakkaus. Se loistaa muistoissa ja ajassa, eletyssä elämässä, lapsuudessa ja nuoruudessa, runoissa ja päiväkirjoissa. Se hohtaa ja kannattelee kirjaa ja sen hienoa kerrontaa.

 

Pienenä nukuit päiväunia vaunuissasi mangoliapuun alla. Metsä oli vihreä. Heräsit ja katsoit lehvästöä. Jokeltelusi kuulosti laululta. Valon väreilyä, valon sadetta vihreiden lehtien läpi.

Olen järjetön.

 

Lapsen kuolema on järjetön. Poika on pudonnut ikkunasta, iskeytynyt katuun, ja läpi kirjan kulkee toisteisena tuo ilta, myöhäinen puhelu, sairaala, huone, tieto, kuolema, ja kaikki se tieto siitä kuolemasta on niin hirveää, viimeinen ilta, viimeiset hetket, äidin tuska räjähtää ja repii, hiljenee viiltäväksi ikäväksi, kivuksi, osaksi hengittämistä ja sydämen lyöntejä, osaksi elämää ja aikaa.

Minä nukun sinun peittosi alla. Minä haistan edelleen sinun ihosi, unesi. Minä sanon itselleni: Sinä olet peitossasi. Minä sanon: Sinäkin olet peitossasi. Minä sanon: Sinä olet. Minä uskon enkä usko mitä minä sanon. Olen vain tässä hetkessä. Sen lähemmäksi sinun aikaasi en pääse.

Tätä kirjaa lähemmäs ei ehkä surua ja sen kokemusta voi lukemalla päästä. Se on pelottavaa, kiehtovaa ja vavahduttavaa, ja ehdottoman arvokasta ja ainutkertaista. Se johdattaa sellaisen äärelle josta on vaikea, miltei mahdoton kertoa.