punainen myrsky

 

Vuosia myöhemmin, kun ajattelen terroristien kouluttamia lapsia, muistan tarkasti aikuisten miellyttämiseen liittyvän kauhun. Lapset, jotka kävelevät ihmisjoukon keskelle ja räjäyttävät itsensä kappaleiksi, tekevät sen ehkä samoista syistä kuin minä lapsena lausuin ulkoa Koraanin säkeitä leirin aikuisten edessä.

Ne lapset ovat oppineet säännöt. Heidän maailmassaan aikuisen hyväksyvän katseen saa silloin, kun uskaltaa tappaa muita. Lapset, jotka kätkevät pommeja vaatteisiinsa ja autoihin, tekevät sen selviytyäkseen, saadakseen aikuisen hyväksyvän katseen: sen katseen takia lapset tekevät mitä tahansa.

 

On pieni poika, älykäs ja herkkä. Irakin polttavan auringon alla hän kasvaa perheessä, jota Saddam Husseinin diktatuuri ja sitä vastustavan isän poliittinen salaisuus varjostaa.

On nuoren pojan elämä Suomessa, jossa uskomaton hiljaisuus, vihreys ja rauhakaan ei auta karistamaan menneisyyden viiltäviä jälkiä ihosta ja mielestä.

On aikuinen mies, joka ei ole lakannut pelkäämästä mutta haluaa silti uskoa hyvään.

 

Elina Hirvosen uusin romaani Punainen myrsky on kaunokirjallisuutta siitä mitä maailmassa on lähivuosikymmenten aikana tapahtunut ja mitä tapahtuu juuri nyt, se on tarina joka alkaa kaukaa mutta päättyy lähelle.

Se on vaikuttava vastalause vihalle, kädenojennus rauhalle.

 

Yhden perheen pakomatka Irakista Saudi-Arabian pakolaisleirien kautta Suomeen on erittäin vaikeaa ja silti lohdullista luettavaa. Se kertoo julmuuksista joihin ihminen pystyy, rohkeudesta jota on mahdollista kantaa, ja samalla piirtää pakahduttavan kauniin kuvan äidinrakkaudesta, joka ylittää kaiken, valaisee mustimmankin yön.

 

Äiti koristelee pienen huoneen kankailla, helminauhoilla ja kultareunaisilla rasioilla, hän kertoo meille tarinoita, istumme ringissä lattialla ja kuuntelemme häntä, sanat muuttavat huoneen seinät valoa läpäiseväksi harsoksi, maailma on hetken turvallinen ja auki.

 

Hirvonen kirjoittaa todella tarkasti ja rauhallisesti. Tätä on vaikea muotoilla, mutta aluksi hämmennyn siitä, miten, no, suomalaiselta kerronta tuntuu. Mietin Khaled Hosseinin saman tematiikan äärellä liikkuvia romaaneja, miten kaikki hajut, äänet ja maut ovat hyvin voimakkaita, tulevat iholle. Hirvosen tyyli taas on paikoin lähes toteava, ympäriltä on riisuttu ylimääräinen, ja siihen kestää hetken tottua mutta sitten vähitellen kaikki, rytmi, sävy ja kieli, solahtaa yhteen kirjallisuudeksi, jota ei voi laskea käsistään.

Sodan, kidutuksen ja kauhun kuvaukset ovat pelkistettyjä ja toimivat juuri siksi äärimmmäisen tehokkaasti, mutta vaikuttavimpia ovat osuudet, joissa lapsi tarkkailee ympäröivää todellisuuttaan lapsen tavoin. Ne eivät ole ainoastaan tehokkaita, ne ovat pysäyttäviä, unohtumattomia.

 

”Ehkä me elämme ikuisesti näin”, ajattelen.

”Ehkä minä aikuisena pystytän teltan vanhempien teltan viereen, ehkä myös minun lapseni syntyvät täällä.”

Sillä hetkellä se ajatus ei tunnu hyvältä eikä pahalta, se on vain ajatus. Ehkä elämä menisi näin, tällä leirillä, näiden ihmisten kanssa, viikkojen ja kuukausien aikana yhä enemmän kodeiksi muuttuvien telttojen keskellä.

 

(Lukiessa palaan toistuvasti tähän ajatukseen: olen kuullut tämän tarinan mutta en koskaan näin, keskeltä kaikkea ja silti suomalaisin silmin nähtynä. Mietin romaanin kertojaääntä, sen yhtä aikaa ulkopuolista ja intiimiä sävyä, miten poikkeuksellinen se on, miten vaikea se on varmasti ollut löytää. Romaanin aihe ja teema on niin tärkeä ja samalla niin altis räjähdyksille ja kuohuille, miten luovia sen keskelle ja keskellä, tasapainoilla, luottaa siihen että tarina löytää uomansa, tavoittaa lukijansa, ja toistuvasti kiitän mielessäni kirjailijaa, miten rohkea hän on, ollut jo vuosien ajan, tehnyt niin arvokasta työtä niin monella saralla.)

 

Punainen myrsky kertoo lähihistoriasta ja nykyhetkestä monin paikoin enemmän kuin mikään mitä olen aikoihin lukenut, ihmisen tarpeesta korjata itsensä tuhoavien kokemusten jälkeen, löytää paikkansa maailmassa.

Isä toivoo, että työ, jonka hän aloitti jo ennen kuin minä synnyin, ennen kuin tapasi äitini, kantaisi vihdoin hedelmää. Minä en tiedä, mitä kaikkea se tarkoittaa. Toivon hänen takiaan, että se tapahtuisi. Samalla hänen varjonsa, hänen unelmansa, hänen tarinansa ovat niin suuret ja raskaat, ettei minun omalle tarinalleni ole tilaa. En edes tiedä mikä se tarina voisi olla.

 

Mutta kaiken rinnalla, kaiken jälkeen, on myös rakkaus, niin hellä ja voimakas, ja sen kautta Hirvonen onnistuu aiempien romaaniensa tavoin luomaan tunteen siitä, että uusi päivä ja maailma on mahdollinen. Se on ihailtavaa, ja ehdottoman tärkeää,

jos meillä ei ole toivoa, mitä meillä on?

 

Olen saanut enemmän kuin suurin osa irakilaisista lapsista koskaan tulee saamaan. Olen saanut enemmän kuin uskoin voivani saada. Tämä on minun mahdollisuuteni. Isäni kiduttajat eivät vie tätä minulta. Enää he eivät voita.

 

…

 

Vuonna 2018 maailmassa oli yhteensä yli 70 miljoonaa ihmistä, jotka olivat joutuneet jättämään kotiseutunsa pakon edessä. Heistä pakolaisia on 25,9 miljoonaa, 41 miljoonaa on joutunut siirtymään kotimaansa sisällä ja 3,5 miljoonaa on turvapaikanhakijoita. Yli puolet pakolaisista on lapsia.

Yli puolet pakolaisista on lapsia.

He kantavat väkivallan ja pelon jälkiä mukanaan. Joka päivä. He aloittavat matkan päiväkodeissa ja kouluissa. He yrittävät selviytyä, he haluvat leikkiä, he tahtovat elää. He haluavat täsmälleen samoja asioita kuin sinä ja minä. Turvaa ja rakkautta.

 

Tätä kirjaa varten Elina Hirvonen on keskustellut SDP:n kansanedustajaksi keväällä 2019 valitun rauhanneuvottelija Hussein al-Taeen kanssa tämän lapsuuden perheestä ja kokemuksista. al-Taeen perheen matka on yksi miljoonista, ja Punainen myrsky on ehdottomasti romaani, ei elämäkerta, kuten kirjailija itsekin jälkisanoissa mainitsee:

En kirjoittaisi romaania Hussein al-Taeesta tai hänen perheestään vaan maailmasta ja kaunokirjallisista henkilöistä, jotka syntyvät hänen kertomiensa tarinoiden pohjalta.