Eloonjäämisoppi

(Huom! Teksti sisältää sanoja ja aiheita, jotka saattavat laukaista traumaattisen tapahtuman uudelleen kokemisen.)

 

Joten, nyt: kirjoitan viidellä sanalla onnellisimman tarinan, jonka voin kuvitella.

Sinä et koskenut minuun. KOSKAAN.

 

On aivan uskomattoman turvallista ja etuoikeutettua kun voi toisinaan vain unohtaa miten monimutkainen ja -kerroksinen ihmismieli on.

Ja miten helposti se onkaan särjettävissä, miten vahva se silti on. Miten syvälle se voi sukeltaa, miten pimeää voi olla silloin kun valoa ei vain ole. Miten täydellisen yksin sellaisessa pimeässä voi olla.

 

Minä olen saanut elää hyvää, eheää elämää. Olen kokenut surua, pelkoa, epävarmuutta ja kipua, mutta minä olen ollut turvassa, minun koskemattomuuttani ei ole loukattu.

Olen läheltä seurannut rakkaan ihmisen loputtomalta ja hetkittäin mahdottomaltakin tuntuvaa taistelua mielenterveyden kanssa, auttanut parhaani mukaan, mutta senkään hädän ja surun kanssa en ole koskaan ollut yksin.

 

Minua ei ole kiusattu koulussa, ei pahoinpidelty.

Minua ei ole raiskattu 13-vuotiaana.

 

Riina Mattilan omaan elämäntarinaan pohjaava teos Eloonjäämisoppi on hurjaa luettavaa. Se on äärimmäisen henkilökohtainen, monin paikoin kuin vereslihalla, ja samalla se pakottaa katsomaan paljon isompaa kuvaa, arvioimaan omaa suhtautumistaan ympärillä olevaan todellisuuteen, yhteiskuntaan ja yksilöihin, siihen miten täällä asioita hoidetaan ja ihmisiä kohdellaan, kenellä on oikeus puhua ja tulla nähdyksi ja millä ehdoilla, keitä me suojelemme ja miksi.

Meistä moni tietää tilastot väkivalta- ja mielenterveyskysymysten taustalla mutta miten eri valossa nekin näyttäytyvät kun silmien eteen tuodaan ihminen niiden takana, tarina joka rämpii niiden lävitse?

Miten paljon helpompaa on puhua numeroista kuin tunteista, kehosta ja kivusta.

 

Mattilan kirjan lukeminen on vaikeaa, koska yksinäisyydestä, epätoivosta ja väkivallasta on vaikea puhua. Lukiessa olo vaihtelee surun, turhautumisen ja varovaisen ilon kanssa koko ajan, on myös hetkiä, joita ei ole uskoa todeksi vaikkei tämä ole edes ensimmäinen tai toinen tai kymmenes kerta kun olen vastaavasta kuullut.

 

Olen ajatellut, että on olemassa erilaisia, eri tavalla satuttavia seksuaalisia hyväksikäyttöjä.

Mutta ei se ole niin.

Väkivalta on väkivaltaa. 

Piste.

Vanhempi henkilö mielenterveystoimiston tuijottavasta kaksikosta ei ollut kanssani samaa mieltä. Olin 18-vuotias ja hakeutunut ensimmäistä kertaa ammattiavun piiriin. Hän vaikutti tympääntyneeltä ja väsyneeltä, vähäisten resurssien uuvuttamalta. Hän ja minä emme kohdanneet millään tasolla. Sopersin Tympääntyneelle jotakin epämääräistä hajanaisesta muistosta, johon hän puuskahti jokseenkin ärtyneenä: ”No mutta eihän tuo ole mikään raiskaus.”

No mutta eihän tuo ole mikään raiskaus.

 

Teoksen tärkeys ja voima syntyy mielestäni kahdesta tekijästä: siitä, miten suoraan ja rohkeasti Mattila avaa omaa kokemustaan; murtumistaan ja haluaan selviytyä. Hän tarkastelee yksityiskohtaisesti niitä tekijöitä, hetkiä ja kohtaamisia, jotka ovat vaikuttaneet molempiin, tarjoaa mahdollisuuden nähdä todellisuus sellaisen ihmisen silmin, joka on rikottu. Samalla se pohtii ja analysoi sitä, miten tällainen matka on mahdollinen, tai toisaalta myös monelle mahdoton. Hänen matkansa on kesken mutta jo niin pitkällä, että hän kykenee selkeäsanaisesti arvioimaan ympäröiviä olosuhteita sekä omaa suhdettaan niihin. Hän on kokenut, nähnyt, lukenut ja tutkinut paljon, ja se välittyy.

 

Lapsuudessa ja varhaisnuoruudessa koetut vaikeat kokemukset vaikuttavat kaikista eniten siihen, miten persoonallisuutemme kehittyy. Kun trauma syntyy lapsuuden aikana, hermoston voimakkaassa kehitysvaiheessa, syntyy aina jonkinlainen dissosiaatiohäiriö. Jo yksittäisten traumojen jälkeen ihmisessä on nähtävissä huomattavaa kaksijakoisuutta. Ylivoimaisten tapahtumien jälkeen traumakokemukset jäävät irralleen muusta kokemusmaailmasta, omiksi saarekkeiksi. Ne ikään kuin kapseloituvat; persoonallisuus siis jakaantuu eli dissosioituu, eikä se muodostu eheäksi kokonaisuudeksi. Kun näin tapahtuu, ihmisen puolustuskysy heikkenee huomattavasti.

 

En usko, että tätä kokemusta voi täysin ymmärtää jos sitä ei ole itse kokenut, mutta sitä suuremmalla syyllä on tärkeä kuunnella kun siitä puhutaan.  Yhtä lailla tärkeä on havahtua siihen, mistä syystä ei itse mahdollisesti halua käsitellä tai kohdata asioita, joita ei ole itse kokenut tai joita ei ymmärrä.

Puhuttessa monimutkaisista, herkistä, vaikeista ja kipeistä aiheista sekä yhteiskunnan että yksilön tasolla, huomaan (liian) usein reaktioiden olevan vähätteleviä, hämmentyneitä tai jopa vihamielisiä. Kuten Mattila kirjoittaa:

Jos ei ole tottunut kyseenalaistamaan sitä, mitä ympärillään näkee tai mitä itsessään kokee, ensimmäinen reaktio on vähätellä hämmennyksen aiheuttajaa. Se on osa ihmisluontoa, ymmärrän sen nyt, vaikka se turhauttaakin.

 

Kulttuurissamme valloilla oleva yksilön potentiaalin korostaminen, vahvuuden, kauneuden ja loputtomien mahdollisuuksien ihailu tuntuu paikoin lähes sietämättömältä. Se, että tarvitsee apua koska on tullut satutetuksi tai sairastunut, jos on yksin ja eksyksissä tai ei vaan jaksa, ei tee ihmisestä yhtään vähemmän ihmistä, yhtään vähemmän tämän yhteiskunnan jäsentä.

On ehdottoman tärkeä voida sanoa että tarvitsee apua. Ja on vielä tärkeämpää saada oikeanlaista apua oikealla hetkellä, tulla myös siten nähdyksi ja kuulluksi.

 

Mattila kuvaakin teoksessaan paljon mielenterveyteen ja väkivaltaan liittyvää häpeää, joka on lähellä paitsi murtaa hänet, myös särkeä lukijan sydämen. Se häpeä on kaiken kattavaa, mustaa, painavaa ja tahmeaa, se on olemista, vaikka mitään hävettävää ei ole. Vaikeista asioista puhuminen niiden oikeilla nimillä, kuten Mattila tekee, on ehkä ainoa keino purkaa ja poistaa sitä häpeää, viedä sen pois uhrin harteilta.

Samalla hän nostaa hienosti esiin sen mikä tavallaan on aivan itsestäänselvää ja silti niin helposti unohtuvaa: me kaikki tulemme jostain, meidän kaikkien takana on tarina, meillä kaikilla on omat rajamme.

Sitä ei saa unohtaa.

Kukaan muu ei sanele sitä, miten minä tunnen ja missä mun jaksamisen raja menee. Minä itse tiiän, mitä jaksan, mitä en.

 

Se, että Mattilan oma matka on yhä kesken näkyy teoksessa. On arvokasta ja rohkeaa kirjoittaa keskeltä, toisaalta se luo teokseen myös lievää toisteisuutta ja hieman haparointia, hetkittäin teksti on todella osuvaa ja kirkasta, paikoin hieman kömpelöä. Pienet vitsit ja sutkautukset ovat varmasti helpottaneet kirjoitusprosessia, mutta eivät jotenkin ihan istu muuhun kerrontaan.

Tämä(kin) on vaikeaa, arvioida näin herkän ja intiimin teoksen kieltä ja rakennetta, mutta kuten ole aiemminkin todennut, haluan lukea ja tarkastella henkilökohtaisiakin teoksia nimenomaan teoksina, en ainoastaan niiden aiheen valossa. Tämä on kirjoitettu kirjaksi, luettavaksi kokonaisuudeksi, ja sellaisena sitä haluan arvioida.

 

Koska tämä on ehdottoman tärkeä, koskettava, konkreettinen ja toiveikaskin puheenvuoro, kuin todistus siitä että selviytyminen on mahdollista, kirje sille 13-vuotiaalle tytölle, joka rikottiin mutta joka ei sittenkään tuhoutunut.

 

Koska sinä olet minä, tiedän, että sylissä on hyvä. Sylissä me rauhoitutaan ja aletaan päästää irti.

Kun sinä päästät irti, minä pysyn tässä.

 

 

 

 

 

 

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s