Normaaleja ihmisiä

 

Iltaisin, kun kirjasto menee kiinni, hän kävelee Mariannen asunnolle, hakee matkalla kenties ruokaa tai neljän euron viinipullon. Jos on hyvä sää, taivas tuntuu olevan kaukana ja linnut sujahtelevat pään yläpuolella rajattomassa ilmassa ja valossa. Jos sataa, kaupunki käpertyy itseensä, sumu sulkee sen sisäänsä; autot liikkuvat hitaammin, ajovalot hehkuvat tummina ja ohikulkijoiden kasvot punoittavat kylmästä. Marianne laittaa iltaruokaa, spagettia tai risottoa, ja sitten Connell tiskaa ja siivoaa keittiön. Hän pyyhkii murut leivänpaahtimen alta, ja Marianne lukee hänelle hauskoja juttuja Twitteristä. Sen jälkeen he menevät sänkyyn. Hänestä on ihanaa mennä syvälle Mariannen sisälle, hitaasti, kunnes Mariannen hengitys muuttuu äänekkääksi ja hän puristaa tyynyliinaa toisella kädellään.

 

Pidän tästä romaanista todella, todella paljon. Sen eleettömyydestä ja tyylikkyydestä, arkisesta yksityiskohtaisuudesta ja tunteiden loputtomista kaarista,  siitä miten kaikki tuntuu pitkän aikaa olevan hieman etäällä, kuin katselisin jotain kaunista mustavalkoista elokuvaa, kunnes yhtäkkiä kierros kierrokselta kaikki alkaa laajeta, niin moni asia loksahtaa kohdalleen, keveys kietoutuu syvään suruun ja kipuun tavalla joka melkein iskee ilmat pihalle, ja silti tunne on jotenkin mahtava, oivaltava, tästä on kysymys.

Marianne ja Connell rakastuvat lukiossa. Tulevien vuosien saatossa heidän elämänsä kulkevat rinnakkain ja limittäin, erkanevat ja jälleen lähentyvät. Tarina kahdesta keskenään kovin erilaisesta nuoresta, jotka kuitenkin löytävät toisistaan ainutlaatuisen yhteyden, on varmasti yksi kerrotuimmista, mutta irlantilainen Sally Rooney onnistuu kertomaan sen raikkaasti, moniulotteisesti ja lähes lumoavalla äänellä.

Kerronta on hillittyä ja hallittua muttei hetkeäkään tylsää, paikoin toki hieman ärsyttävää ja turhauttavaa, mutta niin sen pitkääkin olla, koska juuri tuossa iässä, parikymppisenä, aikuisuuden kynnyksellä niin moni asia on niin suurta, mahdollista, ihmeellistä. En edes muista kuinka monta kymmentä tai sataa kertaa kävimme poikaystäväni kanssa keskusteluja suhteemme laadusta, sen syistä ja ilmentymistä, sen jatkosta ja mahdollisuuksista, viikottain punnitsimme suhdettamme koska alati punnitsimme itseämme suhteessa maailmaan. (Tosin emme tehneet kovin vakuuttavaa työtä, vain vuosi häiden jälkeen erosimme koska olimme niin pihalla siitä keitä me oikeastaan ihmisinä olimme. Sittemmin tosin palasimme takaisin yhteen ja tässä sitä ollaan.)

 

Rakastan sitä miten lähelle Rooney näitä kahta pääsee, kirja on paikoin niin intiimi etten ole kestää, ja samalla parhaimmillaan juuri silloin, näiden kahden yksityisissä hetkissä kun koko maailma katoaa, on vain he, hyvässä ja pahassa ja välillä niitä kahta yhtä aikaa.

Connell kuulee oman hengityksensä pimeässä, säälittävän huohotuksensa. Hän odottaa, että hengitys tasaantuu, sillä hän ei halua, että ääni särkyy, kun hän yrittää puhua. Ihan totta anteeksi, hän sanoo. Marianne puristaa hänen kättään. Ele on hirvittävän surullinen.

 

Teksti vilisee todella pieniä hetkiä, kuvauksia eleistä, ”Connell vähän niin kuin kohautti olkapäitään”, liikkeistä ”hän puristaa silmät kiinni syyllisyydentuntoisina” ja ajatuksista, ”kokemus avasi uusia kesyttömiä näköaloja” jotka yksittäisinä eivät ole mitenkään erikoisia, mutta yhdessä luovat kerronnallisen kokonaisuuden, jota on kiehtova lukea, tarina ikään kuin katoaa tekstin joukkoon, Marianne ja Connell ovat osa tekstiä, molemmat ilmentävät toisiaan. Se on upeaa, ja todella harvinaista. Rakentaa kerronta sellaiseksi, että se on yhtä aikaa todella, todella välitöntä ja vähäeleistä ja silti liikkuu hurjan syvällä. Suuri kiitos siis myös kääntäjä Kaijamari Sivillille.

Veikkaan, että juuri tästä syystä Rooney onnistuu myös siinä missä suurin osa, melkein jokainen, epäonnistuu: seksin kuvauksessa. Tämä välittyi myös hänen esikoisromaanistaan Keskusteluja ystävien kesken, mutta nyt se on vielä parempaa. En tiedä toista joka onnistuisi kuvaamaan niin uskottavasti kaiken sen ihanuuden, kömpelyyden, voiman, aistikkuuden, kauneuden ja läheisyyden jota seksiin liittyy. Miten se tavallaan on vain sarja haluja, liikahduksia ja liikkeitä, mutta miten paljon siihen voi sisältyä, tunteita, toiveita, pelkoja, kaikuja ja kaipausta, ja toisaalta myös toisinaan niin vähän, miten vaivatonta ja suoraviivaista se voi olla.

 

Hauska yksityiskohta: olen puhunut tästä romaanista usean ystäväni kanssa ja jokaiselle sanonut, että ”rakastin Keskusteluja ystävien kesken mutta tätä vielä enemmän”, ja nyt kun luin (sen vähän) mitä olin Keskusteluista kirjoittanut, en olekaan ollut mitenkään erityisen haltioissani. Outoa. Saattaa olla niin, kuten aika usein nykyään, että romaani on parantunut kun lukukokemuksesta on kulunut hieman aikaa, se on saanut ympärilleen enemmän happea ja tilaa. Siinä missä Keskusteluja jäi minulle lopulta mieleen ennen kaikkea romaanina siitä, mitä jatkuva, hirvittävä fyysinen kipu (endometrioosi) tekee ihmiselle, on Normaaleja ihmisiä romaani vallasta ja myös väkivallasta, siitä miten se sana ja ote kerrallaan murtaa ihmistä. Ja samalla molemmat ovat myös koskettavia ja helliä romaaneja rakkaudesta, joka on yhtä aikaa melkein mahdoton ja ainoa mahdollinen, sietämätön ja ihmeellinen.

Olen saanut uuden kirjailijan rakkaimpieni joukkoon.

 

(Luin tämän muuten e-kirjana, mikä on osoittautunut yllättävän toimivaksi formaatiksi, toisin kuin äänikirjat joihin en vieläkään ole päässyt sisälle, mutta ostin kuitenkin englanninkielisen omaksi, oli pakko. Tulen palaaman tähän vielä monta kertaa.)

Yksi kommentti artikkeliin ”Normaaleja ihmisiä

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s