post äitienpäivä

 

Viikko kuluu pitkälti pms-oireiden syövereissä. Olen väsynyt, ankea, turhautunut, hermostun monta kertaa päivässä. Kasvot ovat kalpeat, iho huonossa kunnossa, ruoka ei maistu. En tiedä kuinka monta kertaa ajattelen että tällaistäkö tämä elämä on, näin helvetin alakuloista ja tyhjää. Mietin parisuhdetta, äitiyttä, ihmissuhteita, töitä. Kaikki on blaah. Suljen instagramin ja koko netin koska aivan kaikki ärsyttää.

Ja sitten kuukautisten alun myötä kirjaimellinen kirkastuminen. Kasvoille palaa väri, elämään ilo, vain yhdessä yössä. Ihan käsittämätöntä miten kevyiltä ja rakkailta pienet arkiset asiat voivat tuntua kun koko kehon ja mielen kattava puristava vanne on poissa. Normaalia kovemmat vatsakrampitkaan eivät haittaa, niihin voi sentään ottaa lääkettä.

 

Viikonloppu on ehkä tästäkin syystä ihana. Lauantaina olen pitkän päivän työhuoneella, iltaisin katsomme Yle Areenasta loistavaa minisarjaa Raastava tunnustus, pitkästä aikaa niin koukuttava, että on valvottava yli puolenyön useamman jakson parissa. Luen Emilie Pinen hienoa teosta Tästä on vaikea puhua, varsinkin sen lapsettomuutta käsittelevä luku puhuttelee hurjan voimakkaasti, en ole ehkä koskaan lukenut yhtä vahvaa ja kirkasta tekstiä siitä miltä tuntuu kun toiveista, yrityksistä ja vuosista huolimatta lasta ei saa, mitä kaikkea siihen liittyy, miten pitkälle ja syvälle hyvässä ja pahassa kaikki siihen kietoutuva ulottuu.

Minä en saa lasta koskaan. Asia ahdistaa minua. Minä suren sitä. Ja minä olen onnellinen.

Sunnuntai-aamuna herään tyttöjen kömpiessä viereeni. He ovat nousseet jo hieman ennen seitsemää mutta kello on melkein puoli yhdeksän, olen nukahtanut uudestaan siitä huolimatta että he ovat leikkineet, soittaneet musiikkia ja tömistelleet ympäri asuntoa, joskus niin käy ja se on ihanaa, pää paksunkevyessä pöpperössä minä suukotan heitä, he ovat pehmeitä, kimmoisia ja lapsentuoksuisia, kortissa lukee Hyvää äitien päivää äiti olet maailman paras äiti, itkettää, vaikka sitä miettisi itse usein ja paljon, että miten pärjään ja millaisena heille näyttäydyn, olenko sellainen turva ja rakkaus mitä he ansaitsevat, heidän sanoistaan ja kosketuksistaan välittyvä tunne on kaikista tärkein, oikeastaan ainoa millä on merkitystä,

ja mietin heitä jotka haaveilevat juuri tästä, näistä hetkistä, mietin Pinen kirjaa, enkä minä osaa sanoa mitään mikä lohduttaisi tai ei kuulostaisi jotenkin hölmöltä, eikä minun pidäkään, en myöskään halua vähätellä, en halua alkaa selittää auki kokemusta josta en mitään tiedä, mutten myöskään halua vaieta omasta onnestani ja onnekkuudestani, että minulla on heidät, kaksi pientä ihmettä,

minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille,

ja me lähdemme pyöräretkelle, juomme aamukahvia ja mehua kallioilla veden äärellä,

päivällä toisen nukkuessa toinen käpertyy kainaloon ja luemme yhdessä uutta Päiväkoti Heippakamua, Hung ja pantteripako, rakastamme tätä Veera Salmen ja Elina Warstan kirjasarjaa molemmat, sen yksityiskohtia, värejä ja huumoria, sitä miten täydellisesti se tavoittaa lasten maailman, sen puheet, sävyt ja ääriviivat, sen miten rajattua ja rajatonta kaikki on,

 

 

iltapäivällä menemme vielä kävelylle äitini ja veljeni perheen kanssa, juomme kuohuviiniä amfiteatterilla, minikokoiset syövät keksejä ja juoksevat kilpaa,

katsellessani heitä ja illalla kotona minä mietin Jonathan Safran Foerin teosta Me olemme ilmasto, olen lukenut sitä monta päivää ja ajattelen sitä koko ajan, sitä miten hienosti se on kirjoitettu ja rakennettu, miten valtavien asioiden äärellä se on ja miten paljon ilmaa siinä silti on, haluaisin antaa sen luettavaksi ihan jokaiselle, tutuille ja tuntemattomille, kirjoitan siitä pian kunnolla, mutta siis, varsinkin katsoessani pieniä ihmisiä minä ajattelen että haluan suojella heitä kaikelta, tehdä ihan kaiken mitä voin jotta heillä on hyvä, haluan vaikka tiedän että monilta osin on jo liian myöhäistä, lapsillemme maapallo ei tule olemaan yhtä helppo, kaunis ja mukava koti kuin se kerran oli meille, me emme voi pelastaa koralliriuttoja emmekä Amazonin sademetsiä, mutta jotain me voimme tehdä.

Sain lahjaksi hupparin, jossa on lehmän kuva ja teksti Not your mom, not your milk, ja se on aivan varmasti yksi hienoimmista lahjoista mitä olen koskaan saanut. Olen puhunut viimeisen puolen vuoden aikana todella paljon siitä miten tärkeäksi tämän asia koen, että pyrin syömään vegaanisesti, että ensimmäistä kertaa elämässäni minusta tuntuu siltä että teen oikeasti jotain oikein, valitsen siten että sillä on merkitystä, ja se että mieheni on selkeästi kuullut tämän, ymmärtää sen, osallistunut siihen monin tavoin itsekin, tuntuu ihanalta.

Se, ettei syö eläinperäisiä tuotteita aamiaisella ja lounaalla pienentää vuotuista hiilijalanjälkeä 1,3 tonnia.

En oikeasti ymmärrä miten kukaan voi sanoa tuohon vastaan yhtään mitään. En oikeasti ymmärrä miksei jokainen halua tehdä näin helppoa ja näin merkittävää valintaa. Lopettaa jauhamasta, että jotain pitäisi tehdä ja olla samalla tekemättä yhtään mitään, sysätä vastuuta yrityksille ja olla siten tekemättä yhtään mitään, pahojen tyyppien tuomitseminen kun ei ole yhtään sen enempää teko kuin marssiminen hyvien kanssa, jatkaa aivan kuin tämä planeetta, meidän kotimme, ei olisi tuhoutumassa (ehkä myös lakata lukemasta tätäkin tekstiä koska se on niin negatiivinen ja epämiellyttävä).

Pitäisi olla itsestäänselvyys, että haluamme maailman jokaiselle ihmiselle tervettä elämää ja mahdollisuuden tuntea olonsa kotoisaksi. Mutta se ei ole itsestään selvää. Sitä ei pidä vain sanoa ääneen, sitä pitää toistaa. Meidän pitää pakottaa itsemme peilin eteen, pakottaa itsemme katsomaan siihen. 

Moni asia on valtava ja monimutkainen ja kaukana, seuraava ateria on ihan lähellä. Siitä on enemmän kuin helppo aloittaa. Not your mom, not your milk.

 

ps. olin muutama kuukausi sitten Sugar Helsingin podcast-sarjassa vieraana, aiheena oli Milleniaalien perhe. Jakso on kuunneltavissa täällä.