My Thoughts Exactly

 

When women share their stories, loudly and clearly and honestly, things begin to change – for the better.

This is my story.

 

En ole koskaan kuunnellut Lily Allenin albumeita, seurannut häntä sosiaalisessa mediassa tai muodostanut hänestä mielipidettä.

En tiedä juuri mitään julkisuudesta tai englantilaisesta pop-musiikista. En tiedä millaista on kirjoittaa ja säveltää musiikkia, käyttää huumeita tai esiintyä maailman isoimmilla festivaaleilla, en ole koskaan edes käynyt Glastonburyssa tai Roskildessa (sad but true).

Mutta tiedän jotain äitiydestä ja rakkaudesta, seksistä ja naiseksi kasvamisesta, pelosta ja menetyksestä, ja siitä millaista on löytää oma ääni ja uskaltautua käyttämään sitä, luottaa siihen. Tiedän miten jännittävää ja koukuttavaa on kokea se hetki, kun omat, juuri oikeat sanat soljuvat ulos kuin itsestään, tavoittavat toisen ihmisen; koskettavat, lohduttavat, muuttavat jotain. Tiedän miltä tuntuu olla epävarma, onnellinen, rakastunut, takertuva, hauras ja pohjattoman surullinen.

 

Kaikesta ylläolevasta johtuen minä rakastan, siis täysin, sydämeni pohjasta, Lily Allenin omaelämäkerrallista teosta My Thoughts Exactly.  Se kertoo asioista jotka tunnistan, joiden kanssa kamppailen, jotka tuottavat iloa ja tyydytystä, ja samalla se avaa oven maailmaan josta en henkilökohtaisesti tiedä mitään, sellaiseen, jossa kuuluisuus, julkisuus ja raha tuovat ja vievät kaiken, jossa mielenterveyden horjuminen on yksinäinen ja pimeä sukellus.

Se on myös ensimmäinen äänikirja, jonka kuuntelin sanasta sanaan alusta loppuun, jonka en toivonut koskaan loppuvan. Se on koskettava, hauska, älykäs ja ravisteleva, hienosti kirjoitettu, upeasti luettu. Se on feministinen ja levollinen tavalla, joka kumpuaa juurikin oman äänen voimasta, rehellisyydestä. Se ei ole täydellinen totuus koska sellaista ei ole olemassakaan. Se on Lily Allenin totuus, hänen tarinansa.

 

Välihuomio:

Kuunnellessani mietin toistuvasti miksi juuri tämä kirja on erilainen, miksi haluan kuunnella tätä kun en ole halunnut kuunnella mitään sitä ennen? Olen kyllä yrittänyt, mutta. (Elena Ferranten Loistavan ystävän kuuntelin mutta siihen meni vuosi, ja saatoin välillä unohtaa missä olin ollut ja kelata sitten hieman eteenpäin tai taaksepäin, joka tapauksessa paljon meni ohi, sanoja, tunteita ja hetkiä. Aloitin toista osaa joskus syyskuussa, en muista mihin kohtaan jäin.)

Merkittävin tekijä oli kieli. En ole aiemmin yrittänytkään kuunnella englanninkielisiä kirjoja, ehkä olisi pitänyt. Vieraan kielen, vaikkakin sellaisen jonka hallitsen hyvin, kuunteleminen sai aikaan sen, että minä todella kuuntelin. Oli pakko, jos en halunnut että merkityksiä menee ohitseni. Kun kyse on kirjallisuudesta, en halua että mitään menee ohitseni. Haluan ymmärtää, ajatella ja kokea siitä jokaisen sanan, sävyn ja kerroksen. Kaikki muu on turhaa.

Omista kirjoistani kolmesta on olemassa äänikirja. Valinta, Vieraat ja Olipa kerran äiti ovat minulle kaikki eri syistä valtavan rakkaita kirjoja, ja tietenkin olen onnellinen, että ne ovat saatavilla myös äänikirjoina, että ne tavoittavat siten enemmän lukijoita, myös sellaisia joille kirjoitettu kirja ei ole mahdollisuus, mutta tietenkään se ei tarkoita sitä, ettenkö minä suhtautuisi näihin teoksiin monimutkaisesti, hellästi, ja myös omistavasti, ettenkö haluaisi niiden syvimmän olemuksen välittyvän.

Äänikirja on aina lukijan tulkinta kyseistä teoksesta. Jos hänen tulkintansa eroaa vahvasti omastani, on lopputulos jotain muuta kuin se kirja, jonka minä olen kirjoittanut. Koska olen itse kirjoittajana ehdottoman kielipainotteinen, syntyy tästä jo helposti haasteita. Enemmän kuin itse tarinaa, minä hion pilkkuja, pisteitä, virkkeitä ja niiden rytmiä. Jokaisella sanalla on merkitys, jokainen lause sataan kertaan tarkastettu. Jos lukija sivuuttaa tämän ja rakentaa tekstiin toisen rytmin, hänen rytminsä, ja keskittyy ”vain tarinaan”, kirjoittamani teos muuttuu. Mietin esimerkiksi todella tarkkaan käytänkö tekstissäni dialogi-viivoja, se vaikuttaa kerronnan tunnelmaan merkittävästi valitsin mitä tahansa, mutta tämä ei välity äänikirjoista ollenkaan.

Kirjoitettu lause on aina eri kuin se sama lause ääneen luettuna, eikä sellaista kirjaa ole olemassakaan, jonka kääntyminen äänikirjaksi olisi täysin ongelmaton. Kyse ei ole siitä, että kirjoitettu kirja olisi jotenkin enemmän kirjallisuutta kuin äänikirja, vaan siitä että ne ovat eri asia. Tämä voi tuntua turhalta ja pikkumaiselta, mutta ei se ole. Se on sitä, että suhtaudun tekemääni työhön, useimmiten monen vuoden panostukseen, vakavuudella ja rakkaudella.

Jostain syystä tämän ääneen sanominen on herättänyt myös ärtymystä, niin kuin siinä olisi jotain röyhkeää, että pitäisi vain a) kunnioittaa sitä miten tärkeää on tuoda kirjallisuus myös heille jotka eivät syystä tai toisesta voi lukea ja b) ylipäätään olla kiitollinen aina kun kirjallisuus kiinnostaa, tavoittaa ihmisiä. Kuten sanoin, tietenkin on hienoa, että kirjallisuus on mahdollinen maailma ihan jokaiselle, mutta itse en aina jaksa enkä halua olla työni äärellä vain nöyrä. Minä en jaksa joka hetki olla jotenkin erikseen kiitollinen siitä, että kirjallisuus kiinnostaa. Totta helvetissä sen pitääkin kiinnostaa! Kirjallisuus on parasta. Ja minä kirjoitan kirjoja koska uskon niillä olevan arvoa ja merkitystä, uskon niiden olevan hyvää kirjallisuutta, sellaista jota ihmiset lukevat koska todella haluavat, eivät koska ne ovat saatavilla.

Vestan sanoin:

Jos ryhtyy johonkin niin pitää uskoa itseensä sen verran, että mä voin olla hyvä tässä. En halua esittää yllättynyttä, että vau, vittu miten ihmeellistä. 

 

Juuri tällainen itsevarma ehdottomuus, jossa ei kuitenkaan ole mitään ylimielistä, on se mikä minua Lily Allenin teoksessa eniten viehättää. Sen anteeksipyytelemättömyys oman naiseuden, työn ja elämän äärellä. Miten suoraan ja kirkkaasti hän kirjoittaa todella monimutkaisista asioista (seksi, läheisyys, päihteet, kuolema), miten huolellisesti kerii asioiden ympäriltä verhoja ja kerroksia paljastaen ne juuri sellaisina kuin hän itse on ne kokenut. Teoksen äärimmäisen voimakas vain ja ainoastaan Lily Allenin ympärille kietoutuva tunnelma on toki paikoin hieman huvittavaakin, mutta samalla se sopii siihen täydellisesti. Uskon, että taustalla on myös aito halu muuttaa asioita yhteiskunnallisella tasolla. Esimerkiksi sen tarkastelu, ettei äitiys ole millään tavalla kiinnostavaa pop-musiikissa, miten vanhemmuus tekee pop-tähdestä (naisesta) vähemmän saatavilla olevan eli vähemmän kiinnostavan, on minusta todella merkittävä.

Tämä suoruus ja rehellisyys ei tietenkään tarkoita sitä, että se olisi Allenille jotenkin luontaista, mutkatonta ja helppoa, ei kenellekään ole, vaan sitä, että hän on kulkenut sen matkan minkä on tullakseen juuri tähän, kertomaan juuri tämän tarinan. Ja koska hän lukee sen itse, on kokonaisuus valtavan kiehtova ja koskettava. Itkin monta kertaa, jo ensimmäisten minuuttien aikana, nauroin paljon. Ja hänen äänensä, pehmeänkäheä, lakoninen, niin tyyni, ah. Pidin erityisesti kohdista, joissa hänen äänensä hieman sortuu, kun hän vetää syvään henkeä ja on sen jälkeen hetken aikaa hiljaa, kun hän nauraaa omille jutuilleen, kun hän selkeästi liikuttuu. Hänen äänensä tekee hänen tarinastaan ja myös hänen teoksestaan syvästi inhmillisen ja toden. Se on vastustamatonta, ja ihanaa.

 

So, this is me, Lily Allen.

I am a woman.

I am a mother.

I was a wife.

I am a success and a failure.

I am a songwriter.

I am a singer.

I am all these things and more.