Hailuoto

Kymmenen tunnin matkan jälkeen olemme perillä. Riisumme maskit ja avaamme viinin, istumme iltaa tyhjässä talossa ja huokailemme.

Viime kerrasta on jo yli kolme vuotta, mutta kaikki on kuten silloinkin. Oma huone. Hiljaista, avaraa, kaunista.

Nukun ensimmäisen yön levottomasti, mietin matkalla lukemaani Karolina Ramqvistin Karhunaista, yritän jäsentää ajatuksiani kirjasta, joka tuntui yhtä aikaa olevan kaikkea eikä mitään, ja sitten kuitenkin jotain tärkeää. Mietin käsikirjoitustani, lapsia, joulua, nukahtelen uudestaan, herään puoli seitsemältä, nousen, keitän kahvia ja avaan koneen.

Ulkona on pilkkopimeää, sataa lunta.

Tähän en koskaan totu, en voi enää tottua koska arki on tästä niin uskomattoman kaukana, miten täydellistä on heti herättyäni aloittaa työt, ja miten se vaikuttaa kirjoittamiseen, sen tuntee heti, aivan kuin jokaiselle sanalle ja ajatukselle olisi välittömästi kolme, kuusi, kymmenen kertaa enemmän tilaa toteutua, ja aikaa tuntuu olevan loputtomiin.

Yleensä ylimääräiset tunnit eivät tee työlle hyvää, joskus ne ovat välttämättömiä.

Mutta rinnalla on myös tällaiselle jaksolle aivan uusi tunne, valtava ikävä lapsia kohtaan.

Kolme vuotta sitten toinen heistä oli täällä mukana, vatsassani, ja esikoinen jo niin iso, että hänelle saattoi helposti selittää miksi olen hetken aikaa poissa kotoa.

Nyt pienempi on viime ajat ollut vuorotellen leluja ja ovia paiskova uhmapakkaus, ja sitten heti hellyyttä pursuava pehmeä ihmiskerä, sellainen joka aamulla ensimmäiseksi kömpii peiton alle viereen, kietoo kädet kaulan ympärille ja kuiskii oma ihana äiti, minun äiti. Täydellinen, tuhiseva maailmankaikkeus.

Hän ei vielä ymmärrä käsitettä viisi päivää, en voi kunnolla selittää, että tulen viiden yön jälkeen kotiin enkä taas pitkään aikaan mene minnekään. Että olen sinua varten vaikka olenkin nyt täällä. Että oikeastaan tällaisten päivien ansiosta minun on mahdollista olla enemmän ihan kenelle tahansa, mutta varsinkin sinulle. Että minun on pakko saada kirjoittaa, muuten mistään ei tule mitään.

Ikävä tuntuu läikähdyksinä vatsassa, hetkittäin melkein itkuna kurkussa, mutta sentään joka kerta hellittää kun puhun itselleni järkeä, hänellä on kaikki hyvin, vaikka olisi ikäväkin niin silti kaikki on hyvin, ympärillä koti, sisko, isä ja kaikki pienet, suuret asiat joita hän rakastaa.

Ja sitten tyttö laittaa viestin, kuin tietäisi mitä ajattelen, että kaikki täällä hyvin, ja jokin lämmin käy lävitseni, sydän rauhoittuu, ja tiedän ikävänkin pian asettuvan.

Joten minä otan nämä tunnit ja päivät vastaan, kirjoitan kaiken mitä voin ja osaan, ja melkein jo tunnen sen, valmiin kirjan, näen sen edessäni, mutta en ihan vielä, vielä on matkaa mutta niin pitääkin olla, tästä on tultava hyvä, se on tärkeää ja juuri se tuntuu hyvältä, että se tuntuu jälleen ihan valtavan tärkeältä, että käsitän mitä juuri tämän kirjan, tämän tarinan kirjoittaminen minulle merkitsee.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s