Karhunainen

Eräs ystäväni mainitsi siitä sivumennen. En muista, oliko paikalla muita. Siitä on jo kauan. Kun nyt istun kuistilla kirjoittamassa ja kohotan katseeni tietokoneen näytöltä, käännän päätäni ja katson sisällä nukkuvia lapsia, näen heidän kasvoistaan ja kehoistaan, että siitä on jo vuosia.

Oli miten oli. Ystäväni oli löytänyt tarinan eräästä antologiasta, joka hänellä oli ollut jo pitkään ja jossa oli eri aikakausilla eläneiden naisten selviytymistarinoita. Istuimme kantakahvilassamme, kun hän kaivoi kirjan esiin täyteen ahdetusta käsilaukustaan ja näytti sitä minulle. En muista, oliko ulkona valoisaa vai pimeää, enkä muista mitä sillä hetkellä sanoin tai ajattelin. Muistiini ei ole luottamista, eikä ole muidenkaan. Muistamme vain sen minkä haluamme, sellaisena kuin haluamme, ja muun unohdamme.

Ensimmäisten sivujen jälkeen halusin hihkua ääneen, samalla vähän itketti, teksti tuntui puhuttelevan sellaisella tasolla johon harvoin törmää, se oli tarkkaa ja kirkasta, silti jostain syvästä tunteesta kumpuavaa, ja kirjoitin ystävälleni, että tämä kirja on melkein liian minulle tehty.

Ja sitten, ehkä noin kahdenkymmenen sivun jälkeen jotain tapahtui. Aivan kuin kerronnan fokus olisi täysin kadonnut, tuosta noin vain, hetkessä.

Ruotsalainen Karolina Ramqvist on kotimaassaan tunnettu feministi ja kirjailija, ja häneltä on ennen tätä Karhunaista suomennettu kaksi teosta, Pilluparvi (2003) ja Tyttöystävä (2011), joista kumpaakaan en ole lukenut, tuskin koskaan kuullutkaan. Nyt se tuntuu hieman hämmentävältä, molemmat kun käsittelevät lempiaiheitani, tyttöyttä, naiseutta, seksuaalisuutta, yhteiskuntaa ja identiteettiä, mutta jotain menee aina ohi, niin se vaan on.

Karhunainen puolestaan herätti kiinnostukseni välittömästi.

Se kertoo ranskalaisesta aatelisnaisesta, Marguerite de la Rocquesta, joka 1500-luvun puolivälissä hylättiin autiolle, Pohjois-Atlantilla sijaitsevalle saarelle, todennäköisesti siveettömästä käytöksestä johtuen. Hän opetteli elämään ja metsästämään arktisissa, armottomissa olosuhteissa, ja selvisi hengissä.

Romaanin alussa kirjailija, oletettavasti Ramqvist itse, työntää lastenvaunuja kylmässä pimeässä Tukholmassa, hän on kolmenkymmenenviiden, kolmen pienen lapsen äiti,

liikennevalot vaihtuivat vihreiksi. Minun olisi tarvinnut enää kävellä kadun yli kotiin, mutta en jaksanut. En kyennyt työntämään leveitä vaunuja lumisohjossa enää askeltakaan,

ja hän yrittää hahmottaa omia rajojaan paitsi kirjailijana, myös äitinä ja naisena, eikä tarina Margueritesta jätä häntä rauhaan. Päinvastoin, siitä tulee hänelle pakkomielle.

Ainekset ovat aivan käsittämättömän kiinnostavat, ja ehkä juuri sen vuoksi kirja on lukiessa melkein loppuun asti pettymys. Se on hajanainen, selittelevä ja poukkoileva, se ei tiedä minne se katsoo ja miksi, oikeastaan tuntuu ettei kirjoittajalla itselläänkään ole käsitystä siitä mitä, tai edes mistä, hän kirjoittaa.

Hän jäljittää oikeita tapahtumia ja siitä kertovia teoksia, googlaa läpi kuukausien ja vuosien, matkustaa tyttärensä kanssa Ranskaan ja yksin Amerikkaan, janoaa tietoa, mitä tahansa, mutta ei oikeastaan löydä yhtään mitään. Hän siteeraa Margueritesta jo aiemmin kirjoitettua teoksia, sekä tieto- että kaunokirjallisuutta, ja vielä useammin wikipediaa, mutta mitään uutta hän ei löydä. Tämä herättää turhautumista, surua ja vihaakin, ja kaikki se vuotaa kerrontaan, eikä kovin kiinnostavalla tavalla, tekee siitä toisteista ja sameaa.

Läpi kirjan, joka luvun jälkeen, minä mietin mikä tämän pointti on, miksi tämä kirja on kirjoitettu?

Mutta sitten jotain tapahtuu jälleen.

Pidäteltyään, väisteltyään ja kaarreltuaan (jotain, mitä?) läpi kirjan, Ramqvist alkaa lopultakin kertoa ajasta, jonka Marguerite viettää saarella, ja kerronnan rytmi ja sävy muuttuu täysin, tavoittaa jotain sellaista, joka läpi kirjan on ollut vain hentona, häilyvänä aavistuksena rivien välissä, jota olen koko ajan odottanut. Eloonjäämisen vimman, ihmisen, sydämen.

Ollessaan saarella Marguerite synnyttää jääkylmässä luolassa lapsen, ja tuo hetki, joka aiempien historiankirjoittajien teoksissa on ollut pelkkä sivuhuomio, muodostuu Ramqvistille tapahtumista tärkeimmäksi, mielikuva liikkuu hänessä tauotta, vie tekstin uudestaan henkilökohtaiselle, jopa fyysiselle tasolle, enkä voi lopettaa lukemista, se puhuttelee minua vahvemmin kuin mikään pitkään aikaan.

Niin ihmeelliseltä kuin se kuulostaakin, kaipasin itse synnytystä. Se oli jättänyt tulipalon tavoin minuuteni mustuuden, jonka aavistin haluavani kokea uudestaan. Niin olennainen osa elämää kuin synnytys onkin, se poikkesi jyrkästi kaikesta muusta. Se oli ovi jonka kautta olemassaolo liikkui, mutta silti jotain täysin luonnotonta; yhtäkkiä sitä muuttuu pelkäksi aukoksi, josta uusi elämä syntyi, elämä jonka oli tarkoitus jatkua sitten kun omani päättyisi. Tyttäreni synnytys oli rikkonut minut, ruumiini oli revennyt ja olin tuntenut tietoisuuteni liukuvan niin syvälle sen hajoamiseen, että lopulta olin ollut enemmän kuollut kuin elossa.

(En ehkä koskaan lakkaa ihmettelemästä sitä, että sittenkin on olemassa joku, joka osaa kuvata synnytystä tavalla jonka tunnistan, tätä ennen siihen ovat pystyneet vain Anu Silfverberg ja Maggie Nelson.)

Ja sitten, lapsi on maailmassa, elossa, (elämä jonka oli tarkoitus jatkua sitten kun omani päättyisi) mutta toivoa on vähän, niin hirvittävän vähän, kuukaudet kuluvat, on niin pimeää ja kylmää, joka puolella vellova meri ja nälkäiset petoeläimet, ja luolassa, tuulelta suojassa tuore äiti ja pieni vauva, ajattelen etten voi lukea, en kestä, mutta en voi olla lukemattakaan, hän sujauttaa kätensä pään alle kun se alkaa imeä rintaa, tuntee hiukset kämmentään vasten, hiukset jotka ovat muuttunut karheiksi kuin olki ja irtoavat kun hän silittää sen päätä. Tietääkö hän, mitä se tarkoittaa?

Ja sitten, kaiken tämän jälkeen, kun Marguerite on jo pelastettu ja kirjakin lähenee loppuaan, pintaan nousee vielä yksi taso, yksityinen pelko, joka on kiinnostavaa mutta josta en oikein saa kiinni, joka jää vaivaamaan.

Luen Helsingin Sanomissa ilmestyneen jutun, joka kertoo, miten kirjan kirjoittamisen aikaan Ramqvistin oma puoliso, Fredrik Virtanen joutui keskelle #metoo-liikettä, kun häntä syytettiin vuosia aiemmin tapahtuneesta raiskauksesta. Miestä ei koskaan todettu syylliseksi, mutta tapahtumat jättivät jäljen Ramqvistiin, ja se on luettavissa kirjasta, jo alusta alkaen, ymmärrän nyt, epäröintinä, kipuna, uupumuksena.

Jotakin oli kylläkin tapahtumassa: kaaos ja epäjärjestys olivat hiipimässä maailmaan ja saivat aikaan vaikutelman, ettei mikään ollut enää itsestään selvää, mutta ne eivät vielä olleet iskeneet minuun, eivät muuten kuin juuri ja juuri aistittavana mädännäisyyden lemahduksena, jonka saatoin yhä halutessani torjua mielestäni.

Tämä on tietenkin ongelmallista. Kirjan pitäisi toimia ilman tällaista ulkopuolelta tulevaa informaatiota, kokemuksen pitäisi välittyä selkeästi. Sen sijaan kirjassa on vain vihjeitä, sivuhuomioita ja häivähdyksiä, mutta mikään ei oikeastaan kirkastu. Se on aivan valtava harmi. Niin raa’an henkilökohtaisen, ja juuri siksi yhteiskunnallisen tulkinnan Ramqvist olisi tästä kaikesta varmasti osannut tehdä jos.

Lopulta koen kirjan olevan selviytymiskertomus, paitsi Marguerite de la Rocquen, myös Karolina Ramqvistin, ja sen vuoksi minä mietin sitä nyt, päiviä lukemisen jälkeen, lempeästi.

Se on sekavasti kirjoitettu, laiskasti toimitettu ja paikoin myös kömpelösti suomennettu kirja, joka kuitenkin hetkittäin onnistuu nousemaan korkeammalle kuin mikään, mitä olen todella pitkään aikaan lukenut. Se jättää pettyneen ja jopa epäuskoisen olon (miten tässä saattoi käydä näin?), joka sitten kuitenkin, omalla kohdallani, jää jonkin muun, ehkä empatian alle.

Koska minä tunnistan sen tiheän epätoivon ja väsyneen hämmennyksen, tarpeen tavoitella jotain, jonka ääriviivat alati katoavat näkyvistä. Kirjana se ei toimi, mutta nämä naiset, molemmat heistä, tulevat uniini joka yö, eivät jätä rauhaan.

Huomaan, etten haluaisi tämän loppuvan. En halua panna tälle pistettä. Ensi kertaa käsitän sen kirkkaasti, käsitän mitä tämän kirjoittaminen merkitsee, näen itseni ja tajuan, kuinka pelkään sitä mitä tulee tämän jälkeen, lopun jälkeen. Kuinka sietämättömältä se tuntuukaan. Minua hävettää ajatella sitä, ja sitä kuinka mieluusti olisin kirjoittanut jotakin mistä olisi voinut olla jollekulle hyötyä, jotain mikä olisi tuntunut puhtaalta ja selkeältä ja merkitykselliseltä.

En epäile tuota hetkeäkään, enkä myöskään voi olla ajattelematta millainen kirja tästä olisi voinut tulla. Ehkä jotain niin upeaa kuin Bea Uusman rakas rakas Naparetki, ehkä jotain vielä upeampaa.

3 kommenttia artikkeliin ”Karhunainen

  1. Luin tämän viime kuussa ja tunnistin samat fiilikset – välillä upeaa ja syvää ja sitten taas aivan täysin meh ja puuduttavaa. Tartuttiin liikaa yksityiskohtiin, kun kaikki hyvä ja kaunis tapahtui kerronnan puolella. Monesti tuli mieleen Mia Kankimäen ”Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin”, mutta paljon yhteiskunnallisempana teoksena.

    Tykkää

    1. Puuduttava on hyvä sana, ja varsinkin kun se tuli upean alun jälkeen niin yllättäen, joskin juuri lopun myötä tuli tunne, että kirjoittaja on ollut jossain lähes lamaantuneessa tilassa, ollut kykenemätön näkemään sitä mistä kirjoittaa, tai ehkä mitään muutakaan. Mietin sitäkin, miten kiinnostavaa tämän tutkiminen olisi ollut, jos oman elämän tapahtumiin olisi ollut enemmän etäisyyttä. En ole lukenut Kankimäen kirjaa, voi olla että vielä joku päivä luenkin, olen kuullut siitä niin paljon hyvää, joskaan Yönaiset ei ollut minun kirjani yhtään.

      ps. luin juttusi Antti Holman kirjasta, se oli hyvä, ja kiinnostava varsinkin kun luentasi (loppua lukuunottamatta) niin erilainen kuin omani. Mutta siis ihanaa kun vielä on kirjablogeja, ja niissä myös huolella kirjoitettuja juttuja.

      Liked by 1 henkilö

  2. Päivitysilmoitus: evermore – Helmi Kekkonen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s