Märta Tikkanen

Siellä hän, Märta, istuu hiekkalaatikon reunalla Haukilahdessa ja katsoo, kun Fia tekee hiekkakakkuja. Ämpäri, lapio, muovin pauke muovia vasten. Niin rakas kuin onkin ääni, joka kajahtaa talojen seinistä ja puunrungoista kuin pistoolin laukaus, se on myös yksi niistä rutiineista, joita hän on kurkkuaan myöten täynnä. Pää tuntuu raskaalta ja ajatukset puuroisilta. Pikkulapsielämä, kotiäitiys, alkaa käydä ylivoimaiseksi.

Johanna Holmströmin teos Märta Tikkanen. Tyttö joka halusi juosta vetten päällä (Borde hålla käft. En bok om Märtä Tikkanen, suom. Maija Kauhanen) on jälleen kerran sellainen kirja, josta en tiedä mitä sanoa, koska sanottavaa on niin paljon. Eikä pelkästään sanoja vaan myös tunteita, ajatuksia, mielipiteitä ja tuntemuksia. Muistoja minusta itsestäni lukijana ja kirjoittajana, tyttärenä ja äitinä, puolisona ja ystävänä.

Lukiessani tätä näin itseni 16-vuotiaana lukemassa Henrik Tikkasen vuosina 1975-1982 ilmestyneitä ”tiekirjoja” (Kulosaarentie 8, Majavatie 11, Mariankatu 26, Yrjönkatu ja Henrikinkatu) ja pökertymässä onnesta kun olin löytänyt äitini kirjahyllystä jotain niin täydellisen mahtavaa.

Näin itseni noin kymmenen vuotta myöhemmin, lukemassa Märta Tikkasen omaelämäkerrallista teosta Kaksi, täydellisen tyrmistykseni tarinan toisen puolen edessä, hämmennyksen siitä miten yksipuolisilta ja itsekkäiltä tiekirjat alkoivat tuntua, ja miten upealta ja kiinnostavalta Märta Tikkanen itse.

Näin itseni aloittelevana kirjoittajana, haaveilemassa sellaisesta rohkeudesta ja hengästyttävästä rytmistä kuin Märta Tikkasella, sellaisesta sanomisen ja kirjoittamisen pakosta ja vimmasta, jolla Vuosisadan rakkaustarina on rakennettu.

Kirjoita siitä minkä tunnet ja kirjoita rehellisesti, se on tärkeintä, sellainen olo hänen teksteistään välittyi.

Nyt haluaisin kirjoittaa Märta Tikkasen kirjoista ja niiden suhteesta Henrik Tikkasen kirjoihin. Haluaisin tarkastella hänen feminismiään ja hänen uraa uurtavaa rooliaan suomalaisen tasa-arvoliikkeen kärjessä, hänen tasapainoiluaan kirjailijuuden ja äitiyden välillä, ja kyllä, myös hänen kiihkeää, hurjaa, ahdistavaa ja lopulta (itselleni) lähes käsittämätöntä rakkaussuhdetta Henrikin kanssa. Mutta ehkä kaikesta tuosta voi jokainen lukea itse, koska se todella kannattaa, lukea tämä elämäkerta siis.

Ehkä keskityn nyt lähinnä siihen, miten valtavan hienon työn Johanna Holmström on tehnyt. Tai ainakin yritän.

Märta Tikkanen on kiinnostava, koukuttava, avara ja vahva teos yhdestä kiehtovimmista kotimaisista kirjailijoistamme. Se on yhtä aikaa kronologinen sekä ajassa liikahteleva, mennyttä nykyhetkeen peilaava ja päinvastoin, dialogi nuoremman ja vanhemman feministin välillä. Se on parisuhdeväkivaltaa kokeneen ja sitä paenneen naisen näkemys parisuhdeväkivaltaa kokeneen ja siihen jääneen naisen tunteista ja ajatuksista. Se ottaa kantaa ja kyseenalaistaa, kysyy ymmärtäen, ettei mitään yksiselitteistä vastausta välttämättä ole, kuten niin harvoin on. Se on inhimillinen, monisävyinen ja kohti kurottava.

Se on kirjailijan teos toisesta kirjailijasta.

Näinä aikoina kun kirjallisuuteen liittyvää yhteiskunnallista keskustelua on aivan liian vähän ja myös kirjallisuuskritiikkejä ilmestyy aina vain harvemmin, tuntuu tällaisen teoksen lukeminen siltä kuin olisi jano ja joku tarjoaisi lasin jääkylmää vettä.

Holmström nostaa esille Tikkasen teoksen yksi toisensa jälkeen, erittelee ja arvioi, ja tekee sen aikalaiskritiikkien rinnalla. Tuntuu häkellyttävältä miten voimakas, tuore ja hyvällä tavalla aggresiivinen Märta Tikkanen on ollut kirjoittaessaan naisen asemasta kotona ja yhteiskunnassa, miten hän tarkastelee seksuaalista väkivaltaa ja parisuhteen dynamiikkaa, äitiyttä ja perhettä, naisen seksuaalisuutta ja naisten välistä ystävyyttä. Samalla, kuten Helsingin Sanomien arviossakin sanotaan, oli hän myös kerronnassaan omaa luokkaansa,

”edellä aikaansa kirjoittaessaan omaelämäkerrallista fiktiota, mutta hän oli edellä aikaansa myös kirjoittaessaan puheenomaisin mielleyhtymin.”

Elämäkerta on jaettu kolmeen osaan: lapsuuteen ja nuoruuteen, aikaan Henrikin kanssa ja aikaan Henrikin kuoleman jälkeen, ja olen samaa mieltä heidän kanssaan, jotka toteavat, että teoksen ehdottomasti vahvin osuus on aika Henrikin kanssa. Kiihkeä, rakastava, räjähtelevä, vaarallinen ja myös kirjallisuutta luova suhde on kuin loputon sammio, josta ammentaa, ja sen äärellä myös Holmströmin oma ääni kuuluu kirkkaimpana, ja se on minusta mahtavaa.

Vihaan Henrikin kaltaisia miehiä, ja se on minulle sallittua. Minun ei tarvitse olla hienovireinen eikä ymmärtäväinen, minun ei tarvitse ajatella, että on heissäkin omat hyvät puolensa. Voin antaa muiden tehdä niin, jos haluavat. Minä vihaan heitä sen vuoksi, mitä he tekevät muille, vihaan heitä kaikkien niiden puolesta joita he satuttavat, vihaan heitä siksi, etteivät he suostu muuttumaan. Vihaan heitä heidän mukavuutensa ja heidän etuoikeutetun asemansa tähden. Se on oma ongelmani mutta myös minun ehdoton oikeuteni. En silti vihaa Henrik Tikkasta henkilökohtaisesti, häntä en ole koskaan tavannut. Vihaan hänen kaltaisiaan miehiä sen vuoksi, mitä he edustavat, ja vihani auttaa minua haluamaan muutosta. Silloin, kun Märta kirjoittaa Vuosisadan rakkaustarinaa, hän tietenkin tuntee tuota samaa vihaa.

Holmström ei edes yritä peitellä sitä (ja miksi ihmeessä pitäisikään?), että hänen tulkintaansa sekä lukijana että elämäkerturina vaikuttaa hänen oma tarinansa ja taustansa sekä häntä koko aikuisiän vaivannut kysymys: millainen feministi jää alistavaan ja henkisen väkivallan kyllästämään, omaa luovuutta kontrolloivaan suhteeseen? Suhteeseen, jossa mies ei kestä puolisonsa menestystä ja lahjakkuutta, joka toistuvasti terrorisoi tämän työtä ja uraa, väheksyy ja pilkkaa paitsi kotona myös julkisesti? Miksi hän jää, miksi?

Ennen kun olin lukenut kirjan ajattelin kysymyksen olevan hieman kulunut, koska ainahan jokaisessa suhteessa on sellaista, jonka vain siinä olevat ja elävät ymmärtävät, mutta lukiessani sama kysymys alkoi vaivata myös minua. Eikä vain naiseuden ja uran kannalta, kuten aiemmin, vaan nyt myös äitinä. Miksi maamme merkittävimpiin feministeihin kuuluva nainen on asettanut lapsensa kasvamaan ja elämään kodissa, joka on täynnä raivoa, uhkaa, riitoja ja viinaa ja viinan aiheuttamien sotkujen siivoamista? Jättänyt lapsensa toistuvasti kotiin epävakaan ja itsetuhoisen alkoholistin kanssa, valvomaan läpi yön kun mies istuu kivääri sylissään ja sanoo tappavansa itsensä jos lapset nukahtavat? En pysty ymmärtämään, en vaikka kuinka olisi ollut myös hyviä hetkiä ja aikoja, ja se häiritsee.

Ajattelen, että omalla elämällään voi jokainen tehdä mitä haluaa, mutta kun mukana on lapsi tai lapsia, asetelma muuttuu täysin.

Tiedän, että tämä on jotain mitä ei voi täysin ymmärtää ellei sitä ole itse kokenut ja elänyt, mutta silti, kuvailut vuoroin krapulaista isää hoivaavista ja vuoroin tätä pelkäävistä, riidoista kärsivistä ja mieleltään järkkyvistä lapsista on kauheaa luettavaa. En ymmärrä, eikä minun tarvitsekaan, se on minun oikeuteni, kuten Holmström kirjoittaa. Mutta jokin siinä miten olen Märta Tikkasta lukenut, ja myös katsonut ylöspäin, hieman muuttuu.

Kun kauan sitten luin hänen teoksensa Kaksi minä muistan miten juurikin tyrmistynyt olin siitä, että Märtan versio hänen ja Henrikin suhteesta oli niin toinen, kuin mitä olin Henrikin kirjoista lukenut. Samalla kuitenkin koin sen olevan todella kaunis kuvaus ainutlaatuisesta ja jopa poikkeuksellisen kiihkeästä rakkaudesta, kahden ihmisen välisestä suhteesta, jota kukaan muu ei koskaan ymmärtänyt tai nähnyt kuten he. Mutta nyt kun luen siinä olleet rivit,

Kyse oli vain hänestä ja minusta, näytti ja kuulosti se miltä tahansa. Silloinkin kun kiihkeimmin vihasimme toisiamme, kyse oli meistä kahdesta,

minulle tulee surullinen olo, koska eihän se ollut. Perheessä, jossa on kaksi aikuista ja kolme lasta, ei kyse voi eikä saa koskaan olla vain aikuisista, heistä kahdesta. Ja tämä on ehkä se kiinnostavin, häiritsevin ja myös yllättävin ajatus minkä tämä elämäkerta mieleeni rakentaa: Märtassa oli jotain samaa kuin Henrikissä. Lievempänä, varmasti, mutta silti, ja siksi hän jäi. He molemmat ruokkivat itseään ja työtään myös vihasta, kiihkosta ja jatkuvasta tunteiden roihusta, he molemmat janosivat draamaa, vuoristorataa ja jotain hulluutta, se(kin) oli heille rakkautta, ja myös materiaalia, kuten Märta itse toteaa. Se on häiritsevää ja siitä tulee ikävä olo, Holmström vastaa.

Ehkä on helpompi selittää jälkikäteen, että oli elämä Henrikin kanssa millaista oli, se sentään toi mukanaan lapset ja materiaalia, mutta olisihan elämä jonkun toisen kanssa antanut toisenlaista materiaalia?

Niinpä. Mutta juuri tuotahan elämä alkoholistien lähipiirissä niin usein on, sen minä tiedän itsekin. Loputonta selittelyä, hyvittelyä, alusta aloittamista, ymmärtämistä, tukemista ja ymmärtämistä. Ja niin usein vielä silloinkin, kun kaikki se loputon ymmärtäminen on jo enemmän haitaksi kuin hyödyksi.

Ajattelen, että mitä enemmän Märtasta itsestään saan tietää, sitä hankalammaksi minun on häntä hahmottaa.

Ajattelen, että voin ihailla suuresti hänen työtään ja silti järkyttyä joistain hänen valinnoistaan, olla eri mieltä.

Voin tuntea hämmennystä ja ehkä suruakin kun hän, edelleen, vuosikymmenten jälkeen sanoo, että Henrik oli vakuuttunut siitä, että hän oli meistä se suuri lahjakkuus, ja siinä hän toki olikin aivan oikeassa.

Kun tämä kirja syksyllä 2020 ilmestyi, sitä edelsi julkaisuun liittyvä riita Holmströmin ja kustantamon sekä Märta Tikkasen ja hänen edunvalvojanaan toimivan tyttären Susanna Gilmanin välillä. Päätin, etten perehdy siihen yhtään tarkemmin, luen kirjan sellaisena kun se on ilmestynyt. En tiedä mitä kirjasta on jäänyt pois, enkä oikeastaan edes välitä. Mikäli riita on tosiaan liittynyt Märta Tikkasen mahdollisiin rakastajiin ja heidän nimiensä julkaisuun, se ei minusta ole kiinnostavaa. En ymmärrä mitä lisäarvoa näin hienoon teokseen toisi se, että lukija saisi tietää jonkun norjalaisen tai suomenruotsalaisen kirjailijan nimen. En kuitenkaan voinut olla ajattelematta, miten tuo riita on muilta osin vaikuttanut kirjan viimeistelyyn, koska sen viimeiset noin viisikymmentä sivua, tuntuvat varsin erilaisilta kuin sitä edeltävät. Sävy on hieman kiirehtivä ja pinnallinenkin, painopiste on pitkälti kirjeissä, joita on toki käytetty läpi kirjan, mutta enemmän tukemassa kuin kertomassa. Viimeistelyyn on varmasti vaikuttanut myös Märta Tikkasen vointi, jonka olen ymmärtänyt olleen viime vuonna jo selkeästi eri kuin kirjaprojektin alussa vuonna 2018.

Mutta niin tai näin, kirjan loppu on hieno. Holmströmin valinta nostaa teoksen johtotähdeksi se, miten tarpeellisia ja ajankohtaisia Märta Tikkasen teokset yhä ovat, miten niissä oleva feminismi on kuin suoraan tästä päivästä, miten feminismi ylipäätään on tällä hetkellä ehkä tärkempää kuin koskaan, tekee kunniaa upealle ja merkittävälle kirjalliselle uralle.

”Mikä sinulle on sitten ollut tärkeintä? Kirjailijantyössäsi?” kysyn.

Märta katsoo hetken muualle miettiessään ja kääntyy sitten takaisin minuun päin niin, että katseemme kohtaavat.

Toivoisin, että olen tuonut ihmisille lohtua ja auttanut heitä. […] Useimmilla ei ole mahdollisuutta pukea ajatuksiaan sanoiksi eikä saada havaintojaan painettuun muotoon. Sillä, jolla on siihen mahdollisuus, on myös vastuu. On olemassa tietty naisen kokemus, ja se pitää jakaa ja tuoda julki.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s