valkoinen kirja

Oletko koskaan lukenut kirjaa, jossa ei ole yhtä ainoaa turhaa lausetta? Tai ei, ei sittenkään noin. Kirjaa, jonka jokainen lause on yhtä aikaa täydellisen ilmava ja kirkas ja silti painava, jossa yhtä ainoaa lausetta ei voi ohittaa koska sen merkitys saattaa olla sekä kirjalle että sinulle itsellesi lähes järisyttävä?

Minä en ollut, mutta nyt olen.

’

Yhtäkkiä vauva lakkaa itkemästä. Se johtunee jostakin tuoksusta. Tai ehkä he kaksi ovat yhä yhtä. Vauvan mitään näkemättömät mustat silmät kääntyvät kohti naisen kasvoja – kohti ääntä. He kaksi ovat edelleen yhtä, tietämättöminä siitä, mikä on juuri alkanut.

’

Han Kangin Valkoisen kirjan ensimmäisten sivujen jälkeen ajattelin, että hidasta, lue hitaammin, tämä kirja on luettava hitaasti ja monta kertaa, enkä silti voinut hidastaa, en voinut lakata lukemasta sen lauseita, joista samantien ja silti kuin vaivihkaa muodostui aivan käsittämättömän eheä ja valtavan suuri tarina ihmisestä, luopumisesta ja rakkaudesta, tunteista, muistoista ja henkäyksistä, ne piirsivät ääriviivat jollekin yhtä aikaa täydellisen yksityiselle ja yleiselle,

ja luin koko kirjan, sen kaikki satayksitoista sivua, yhdellä kertaa.

’

Kun maa alkaa tulla kuuraan, auringon valo hieman kalpenee. Ihmisten hengitys höyryää. Puut keventävät taakkaansa lehtensä varistaen. Kiinteät kappaleet, kuten kivet ja rakennukset, näyttävät aavistuksen painavammilta. Lämpimiin takkeihin pukeutuneiden miesten ja naisten selissä on hiljainen aavistus jostakin, mitä he ovat alkaneet kestää.

(selissä hiljainen aavistus jostakin, mitä he ovat alkaneet kestää

en tiedä miten tuollaisia lauseita on mahdollista kirjoittaa. Miten?)

’

Ajattelin, että tästä kirjasta pitäisi myös kirjoittaa hitaasti ja huolella, jokaista sanaa harkiten ja punniten, mutta en malta, haluan sanoa tämän heti: minä rakastan tätä kirjaa. Ja vaikka taidan sanoa niin aika usein, tai ainakin muutaman kuukauden välein, on tässä kirjassa jotain vielä ihmeellisempää.

Se liittyy ihailuun tällaista uskomatonta kielen ja kerronnan hallintaa kohtaan (kiitos myös Taru Salmisen upean suomennoksen), hiljaisuuteen joka tässä pauhaa, kirjailijan uskallukseen katsoa suoraan kohti ja kertoa siitä, mutta ennen kaikkea se liittyy siihen suruun joka tässä lainehtii ja liikkuu, jokaisella rivillä ja rivien välissä,

minä tunnistan sen surun, hahmottoman ja painavan, katoavan ja silti mukana kulkevan.

Jos siis olisit yhä elossa, minä en voisi olla.

Jos minä olen nyt elossa, sinä et voi olla olemassa.

Vain pimeyden ja valon sinertävillä rajamailla erotamme vaivoin toistemme kasvot.

Luen tätä äitinä, tyttärenä ja siskona, luen sitä tyttärieni silmin, pikkusiskon katseen kautta. Jos siis olisit yhä elossa, minä en voisi olla. Enkä meinaa kestää sitä miten kauniilta se kuulostaa, miten surulliselta, miten todelta. Eikä ainoastaan kuulosta,

miten kaunista, surullista ja totta se on.

Ja miten haurasta kaikki, ihan kaikki. Miten hento on raja tämän ja toisen välissä, miten pienestä kaikki voikaan olla kiinni. Miten paljon ympärillämme alati liikahtelee, mitä voimme ymmärtää ja mikä pitää vain tuntea.

Viimeisen virkkeen jälkeen vedin syvään henkeä ja annoin itkun tulla.

Tänään aamulla ajattelin, että haluan lukea kirjan heti uudestaan.