Äidiksi tuleminen

Sinusta tulee koko ajan varmempi. Viime yönä – kuten ihan liian monena yönä – heräsin kolmelta enkä saanut enää unta. Sinäkin olit hereillä. Olit kaivanut tiesi vatsani oikealle puolelle ja asettunut keräksi. Tunnuit ihoni läpi. Vatsastani tuli epäsymmetrinen, koska sinä olit ottanut tilasi. On ilahduttavaa, että otat tilaa, vaikka se tekeekin oloni epämukavaksi. Toivon, että muistan tämän myös syntymäsi jälkeen.

Odotin tätä Minja Koskelan kirjaa paljon. Odotin, vaikka raskaus tai vauvat eivät tällä hetkellä olekaan itselleni ajankohtaisia.

Äitiyteni kuitenkin jatkuu joka sekunti ja kiinnostukseni herää aina kun joku aiheeseen tarttuu, etenkin kun se tapahtuu näin kirjan muodossa, huolellisesti ajateltuna ja oman äänensä löytävänä, rauhallisena kaarena, joka yhdistää yksityisen yleiseen.

Kun luin tästä kirjasta ensimmäisen kerran, jäin käsitykseen, että kyseessä on yhteiskunnallinen ja filosofinen tutkielma raskaudesta ja siitä mitä se raskaus ja tuleva äitiys tarkoittaa feministille. Ja sitä se toki onkin.

Koskela on tunnettu feministi ja yhteiskunnallinen keskustelija, joka osaa avata mm. Jaques Lacanin imaginaariteoriaa tai Judith Butlerin ruumiinfenomenologiaa selkeästi ja ymmärrettävästi, ja vielä kuljettaa sitä kiinnostavalla tavalla rinnakkain ja lomittain omien henkilökohtaisten kokemustensa kanssa.

Tämä ei ole kovinkaan yleistä äitiyskirjallisuudelle ja lähestymistapa onkin kiehtova ja raikas. Muualla maailmassa tällaista kirjallisuutta on enemmänkin, siis sellaista jossa raskautta ja äitiyttä tutkitaan nimenomaan tieteen ja filosofian eikä niinkään subjektiivisen kokemuksen tai käytännön toimien kautta.

Koskela haastaa sekä itsensä että lukijan tarkastelemaan raskautta ja äitiyttä kielen, sukupuolen ja patriarkaatin rajoja venyttäen ja rikkoen, ja onnistuu samalla kertomaan vahvasti omasta kokemuksestaan, joka ei tunnu istuvan vallitsevaan diskurssiin, ja siten hän saa

luvan kuvitella todellisuutta, jossa subjektit järjestäytyvät ja sukupuolet rakentuvat jonkin muun kuin patriarkaatin ehdoilla. Ajatus on raikas ja vapauttava. Raskaana ollessani kaipasin nimittäin kipeästi uutta kieltä kuvaamaan kokemusta, jonka kollektiiviseen tulkintaan en kokenut mahtuvani. Pyristelin tulkinnoista eroon, mutta ulkolaidoilla oli hiljaista.

Koskelan ensimmäinen raskaus päättyy keskenmenoon, joka jättää varjon paitsi hänen itsensä myös uuden raskauden ylle. Vaikka pinnan (ihan konkreettisesti ihon) alla läikähtelee varovainen ilo ja vauvan sydän lyö, on odotuksessa läsnä pelko, jota on vaikea sanallistaa. Jäytävän huolen lisäksi olo on fyysisesti pelkästään epämukava ja henkisesti arka ja epäsosiaalinen, samalla kun tunnit ja päivät tuntuvat loputtoman pitkiltä ja tylsiltä. Muiden raskaus tuntuu (ja sosiaalisessa mediassa myös näyttää) olevan hehkua, omasta kehosta löytyvän virran ja voiman ylistystä ja onnessa kellumista.

Minä tunnistan tämän, muistan tämän,

raskaus oli minulle alusta loppuun valtavan herkkää ja haurasta aikaa,

tunnistan ja muistan keskenmenon jättämän mustan aavistuksen, mitä jos se tapahtuu taas, ja myös raskauden epämukavuuden; vaikean liikkumisen, yölliset heräilyt, matalan verenpaineen aiheuttaman jatkuvan huimauksen, kauheat liitoskivut ja viiltävät suonenvedot. Ja varsinkin sen, mistä Koskela kirjoittaa, uuvuttavan ajatuksen, että raskaudesta kuuluu nauttia, koska päinvastainen olisi loukkaus heitä kohtaan, jotka vastoin tahtoaan eivät ole raskaana tai koska se tarkoittaisi sitä, että ei olisi innoissaan tulevasta lapsesta.

Minulle oli samanaikaisesti totta, että raskaana oleminen oli ahdistavaa mutta ajatus tulevasta lapsesta päihdyttävä. En nauttinut raskaudesta, koska saisin lapsen, vaan siedin raskautta, koska halusin lapsen.

Tunnistan, muistan. Mutta: yhtäkkiä muistan muutakin.

Muistan ihmetyksen ja rinnan alla liikahtelevan lämmön, ensimmäiset potkut ja häkellyttävän tunteen siitä, että kehoni tuottaa elämää, joka hetki, että saan olla keskellä tätä, näin täydellisen elossa, ja vaikka Koskela kokee raskauden haastavaksi ja muuttuvan kehonsa lähes vieraaksi, onnistuu hän myös kuvaamaan sitä tavalla, joka täysin yllättäen saa minussa aikaan vauvakuumetta muistuttavan tunteen, ajattelen, että haluan kokea tuon vielä kerran (vaikka järjellä tiedänkin etten halua),

on vaikea ymmärtää, että olet jo olemassa. Sinä elät osana minua, mutta suurella todennäköisyydellä selviäisit myös minusta irrallisena. Kun synnyt, sinäkään et ymmärrä, että olet olemassa ilman minua. Ensimmäiset viikkosi kuluvat epätietoisuudessa, etkä tiedä, mihin sinun raajasi loppuvat ja mistä minun käteni alkaa.

Miten ihmeellistä tuo. Niin uskomatonta. Kuten on sekin, että yhä, joka päivä, minussa ailahtaa jokin muisto tuosta ajasta, se voi olla kirkas kuva tai vain säie jonkin reunalla, mutta silti, katson lapsiani ja muistan miltä he tuntuivat siellä, pimeässä, ihoni alla, muistan heidän liikkeensä ja hikkansa, ja varsinkin ne ensimmäiset hetket, lämpimäntahmeat hyrisevät olennot rinnallani, minussa aivan kiinni ja jo ihan vähän irrallaan, osana maailmaa. En totu siihen koskaan, en lakkaa ihmettelemästä, ja aina kun joku pyrkii kuvaamaan miltä se tuntuu, se liikuttaa minua suuresti.

Simone de Beauvoirin (naiseksi ei synnytä, naiseksi tullaan, mikä nero!), Lacanin, Butlerin ja Cixous’n filosofisten ja kielellisten teorioiden ja (oman) raskauden tulkinnan rinnalla teoksessa kulkee myös kerronnallinen taso, jota en osannut odottaa, ja joka itselleni muodostui ehkä kaikista vaikuttavimmaksi.

Jouluaaton ylle pingottunut jännite laskeutui juhlapyhien jälkeen harmaaksi mykkyydeksi. Minä ja siskoni sovitimme itsemme sen luomiin raameihin ja opimme luovimaan puhumattomuuden juurakossa. Puhuttelimme isää ja äitiä erikseen ja totuimme tunnistamaan paikat, joissa hiljaisuus kiristyi kuin venytetty kuminauhalenkki. Kuminauha pingottui rintakehän ympärille, silloin piti hengittää nopeammin ja mahdollisimman pienesti.

Koskela kirjoittaa lapsuutensa hiljaisuudesta, joka leviää kaikkialle, lastenhuoneeseen, eteiseen, pihalle ja aikuisuuteen.

Oma äitiys saa mielen ja sydämen liikkeelle, se kehottaa tarkastelemaan sitä mitä omasta taustastaan haluaa viedä eteenpäin ja mitä jättää taakseen. Kerronta on näissä osuuksissa pelkistettyä ja silti eniten kaunokirjallista, hyvin pienin vedoin tehtyä taitavaa kuvailua tunnelmasta, joka on sinänsä turvallinen mutta lapselle aivan sietämätön. Arvostan tätä suuresti, sekä lukijana että ihmisenä. Sydämeni on pakahtua joka kerta kun joku on tarpeeksi rohkea sanomaan, että se mitä tapahtui, ei ollut minulle hyväksi. Että vaikka te ehkä yrititte parhaanne, se ei riittänyt minulle. Että vaikka minä olen nyt aikuinen, minä kannan sitä mukanani yhä. Että minä sanon tämän, halusitte kuulla tai ette. Ah.

Ja samalla tuo taso laajentaa teoksen teemaa raskaudesta, rakkaudesta ja odotuksesta hienosti, sitoo sen edessä olevaan (omaan) vanhemmuuteen mutta myös vapauttaa sen olemaan osa isompaa yhteiskunnallista keskustelua perheestä, tekee lukukokemuksesta avaran ja koskettavan.

Ja vaikka tässä on nyt kyse Koskelan kirjasta, en voi olla sanomatta sitä miten iloinen ja ylpeä olin nähdessäni Olipa kerran äidin tämän teoksen sivuilta ja lähdeluettelosta.

Koskela tulkitsee omaa kirjaani tavalla, joka on yhtä aikaa lämmin ja älykäs, ja löytää siitä juuri sen ytimen jota kirjoittaessani tavoittelin, yhteiskunnallisen sanallistamisen puhtaasti yksityisen kautta.

Ja se palauttaa mieleeni myös sen, mikä helpotus minut valtasi, kun luin Maggie Nelsonin Argonautit kirjasta synnytyskokemuksen, johon saatoin ensimmäistä kertaa elämässäni samaistua (päästäkseen vauvan ulos on oltava valmis hajoamaan palasiksi, matkalla hipaisee kuolemaa), se palauttaa mieleeni sitä edeltäneen yksinäisyyden, kun tuntui ettei kukaan ymmärrä tai jaa omaa kokemusta elämän järisyttävimmästä hetkestä, ja tämän kokemuksen merkittävyyden ymmärtäminen taas avaa Koskelan kirjaan vielä uuden kerroksen.

Koska vaikka siinä on monin paikoin (ainakin minulle täysin ymmärrettävästi) väsynyt, turhautunut ja ärtynyt tunnelma, on siinä vielä vahvempana tunne halusta kurottaa kohti, ymmärtää, kertoa ja jakaa, ajatuksesta, että äidiksi tullaan, uudestaan ja uudestaan, omin tavoin ja sävyin, ja juuri siitä on puhuttava, juuri sellaisia kertomuksia äitiydestä tarvitaan.

Yksi kommentti artikkeliin Ӏidiksi tuleminen

  1. Ihanasti kirjoitettu – kiitos!

    Raskaus oli minulle erilaisten komplikaatioiden takia raskasta, huolen mustaamaa, vaikeaa aikaa. (Ja tunnistan tuon paineen hehkuun, jota ei tullut.) Sitä suurempana ihmeenä pidän sitä, että epäkelvoksi tuomitsemani keho kuitenkin suoriutui synnytyksestä hämmästyttävän kimmoisasti, helpostikin. Äidiksi tulon hetki, valtameren kokoinen hyöky, ja samalla tavallista tavallisin, sanan parhaassa merkityksessä arkinen asia. Muisto vavisuttaa joka kerran, jälleen.

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s