Ainoa kotini

Mikä on normaalia? Onko normaalia, että tuuli yltyy päivällä? Onko normaalia, että rakkaus vaatii kaiken ja paljon enemmän? Onko normaalia, että pelkään? Onko normaalia, että olemme niin erilaisia? Olenko minä normaali? Onko normaalia, ettei vastaus tunnu oleelliselta?

Kunnes menin veden alle.

Kunnes näin unen, jossa ihoni kääntyi ympäri.

Kunnes siskoni kuoli.

Kunnes ymmärsin, että minä olen kehoni. Kehoni on samaa maailman kanssa. En ole erillinen.

Halusin aina tulla joksikin, olla jotakin. Olin olemassa yrityksessäni olla minä.

Luen kirjoja milloin mistäkin syystä. Nykyään useimmiten sellaisia, joita minulle lähetetään luettavaksi, uutuuksia eri kustantamoista. Joskus luen jostain kirjasta kiinnostavan arvion ja pyydän kirjaa itse. Joskus luen ystäväni kirjoittaman kirjan tai palaan johonkin jo lukemaani ja rakkaaseen. Ja joskus, kuten nyt, ei ole mitään syytä. Ehkä olin nähnyt tästä vilauksen jossain, nähnyt yhden kehuvan virkkeen, mutta silti, kuin tämä kirja olisi vain ilmestynyt eteeni.

Kiinnostavaa tämä on senkin vuoksi, että aloin lukemaan kirjaa Bookbeatista, lukematta takakantta, lukien Hanna Brotheruksen omaelämäkertaa. Luin, enkä voinut lopettaa lukemista ja samalla tunsin, että haluan tämän kirjana, haluan taittaa sivuja merkiksi, tehdä muistiinpanoja, ottaa ajatuksia ylös, ja saatuani kirjan käsiini minä jatkoin lukemista, ja joka hetki ajattelin ja tunsin lukemani omaelämäkertana. Kaunokirjallisena sellaisena, mutta omaelämäkertana silti. Ja vasta luettuani loppuun minä katsoin takakannen,

Ainoa kotini on peloton romaani naisen halusta nähdä itsensä kokonaisena, elämisen vimmasta ja keskeneräisyyden hyväksymisestä,

eikä se kuitenkaan muuttanut lukemaani millään tavalla.

Hanna Brotherus on palkittu tanssitaiteilija ja koreografi, ja se näkyy hänen tekstissään.

Teoksen kerronta on kiehtova yhdistelmä kirkkautta, levottomuutta, liikettä ja läikähdyksiä, rytmiä, joka soljuu vaivattomasti kunnes yllättäen katkeaa kadottamatta silti ydintään. Olen sanonut tämän muutamien teosten kohdalla aiemminkin, mutta se on sanottava aina kun sellainen osuu kohdalle: tämän teoksen jokaiselta riviltä huokuu tunne siitä, että tämä kirja on ollut pakko kirjoittaa. Äitinä, tyttärenä, puolisona, naisena. Pakko. Koska haluaa olla olemassa, totta, ei enää melkein vaan vihdoinkin kokonaan.

Nykyhetkestä Pariisissa palataan ajassa taaksepäin, lapsuuteen ja nuoruuteen,

kun kirjoitan äidistä, lapojeni väli kiristyy ja kaulaan tulee painon tunne. En haluaisi olla etäinen enkä varovainen. Elämä on silti opettanut sellaiseksi. Parempi olla hiljaa. Parempi antaa olla kuin avata. Parempi ohittaa kuin kohdata. Haluaisin ulos kaiken pahan ja kateuden ja katkeruuden, jota tunnen äitiä kohtaan, sillä on paljon muutakin, paljon hyvää, johon haluan keskittyä. Päällimmäisenä mielessä on kuitenkin ryvettynyt, sammaloitunut, päältä pilaantunut ihmissuhde, jota en jaksa sellaisenaan. Se imee voimaa ja elämää,

hapuilevaan naiseuden alkuun ja rakastumiseen, omaan perheeseen ja äitiyteen, omaan kehoon sekä työvälineenä että elämän mahdollistajana,

vuodet kuluvat ja painavat,

tanssimisen, rakastamisen, huolehtimisen, valvomisen ja arjen pyörittämisen keskellä oma minä hakee paikkaansa, yrittää luovia surujen, sairauksien ja menetysten läpi, löytää tilan jossa itsensä tunnistaisi, jossa voisi hengittää, päästää irti,

joskus säpsähdän, kun ohikiitävässä tuokiossa tajuan, että olen tässä vain hetken. Kaiken katoavaisuus välähtää revontulena takaraivossa. Katselen kahvipapujen murskaantuvan. Sitten olen poissa. Osaan olla vain minä ja sitäkin heikosti.

Lopulta ei ole enää vaihtoehtoa. On lakattava katsomasta peilejä ja heijastuksia, on suljettava silmät ja katsottava sisäänpäin.

Tiedän, tämä ajatus ja tarinakin kuulostavat tutulta, sellaiselta jonka on jo kuullut, eikä se ole mikään ihme, siitähän ihan kaikessa on kyse, me itse (meidän kehomme) olemme ainoa koti joka meillä on, ei siitä pääse mihinkään, siksi se ajatus tulee meitä vastaan, uudestaan ja uudestaan, ja aina joskus joku jossain on tarpeeksi rohkea siihen väistelemättä tarttumaan, mutta jokin siinä miten Brotherus tästä kaikesta kirjoittaa on omalakista ja koskettavaa, oikeastaan vastustamatonta. Sellaista tapahtuu vain silloin kun toinen ihminen on aivan rehellinen, eikä sen ääreltä voi kääntyä pois, edes kääntää katsettaan. Varsinkaan minä, joka en koskaan lakkaa ihmettelemästä mistä me olemme tulleet ja miksi, miksi tuossa on tuo särö ja tämä häiriö, mikä meitä ajaa ja minne,

minä pelkään hulluksi tulemista, hukkumista ja kontrollin menettämistä. Pelkään sukeltamista sinne, missä turvani on vapaus eikä kontrolli.

Mistä tämä kaikki tulee? Sydämeni on puristunut kahden voiman väliin lapsesta saakka. […] Näiden kahden vastavoiman välillä säätelen itseäni johonkin säälittävään keskivertoon, jota ei ole olemassa. Painan itseäni alas toisella kädellä ja nostan toisella ylös. Viisari ei pysähdy siihen kuka oikeasti olen, sillä en tiedä, kuka oikeasti olen. Se hävettää.

Mistä tämä kaikki tulee?

Lempikysymykseni maailmassa. Ja vaikka se on sinänsä tuttu ja näennäisesti selkeä kysymys, on siihen vastaaminen kaikkea muuta, usein jo pelkkä yritys vastata siihen on aivan helvetin vaikea ja monimutkainen tie. Ja sitä kohden Brotherus kirjoittaa, sillä tiellä hän kulkee, sydän hakaten ja silmää räpäyttämättä, omaa kipua ja murtumakohtaa etsien, ja sen paljastuminen on yhtä aikaa yllättävää ja itsestään selvää, ja sen myötä vapautuminen, vähintään sen aavistus,

koskaan ei ole liian myöhäistä tutkia, nähdä, hypätä, parantua,

tunnen luissani, että on kannattanut elää.

Yksi kommentti artikkeliin ”Ainoa kotini

  1. Päivitysilmoitus: Inside out – Helmi Kekkonen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s