Tie, totuus ja kuolema

Tie, totuus ja kuolema, tyttäreni julistaa matalalla äänellä syödessään aamupuuroaan.

Lukemani kirja on jäänyt keskelle kahvikuppeja, mehulaseja ja leivänmuruja johtuen siitä, että olen viime päivinä lukenut sitä lähes joka hetki.

Tyttäreni dramaattiset äänenpainot naurattavat minua, koska hän sanoo kirjan nimen juuri sillä tavalla kuin minäkin sen ajattelin nähdessäni sen ensimmäisen kerran.

Se oli minusta niin juhlallinen, että jopa hieman hassu, kuten myös kirjan kansi, jonka keskellä on kuin kruunajaisia varten valmistettu, sinänsä kaunis mutta silti pöyhkeä kukka-asetelma. Ja vaikka minä pidin aivan valtavasti Silvia Hosseinin edellisestä esseekokoelmasta Pölyn ylistys, en näistä kahdesta seikasta johtuen tuntenut mitään valtavaa paloa tarttua itse kirjaan.

Mutta luettuani uusimmasta Imagesta Hosseinin hienon, Kummisetä-elokuvia käsittelevän ja Anu Silfverbergin Sinut on nähty teosta haastavan esseen Oma katse, tuli tunne että haluan lisää tällaista, ja muistin kirjan.

Ja hyvä niin. Koska Tie, totuus ja kuolema on todella hyvä esseekokoelma.

Se on sivistynyt, ärsyttävä, provosoiva, hauska, koskettava ja henkilökohtainen kokoelma tekstejä, joita lukiessa olen jatkuvassa aaltoliikkeessä, vuoroin samaa ja vuoroin eri mieltä, parhaimmillaan vähän eri mieltä vaikka ajattelenkin Hosseinin olevan oikeassa, pidän kiinni omista ajatuksistani ja tunteistani mutta silti pakotettuna pohtimaan miksi, mistä omat ajatukseni ja näkemykseni kumpuavat, mitä ja ketä varten, ja mitä kohti ne ovat menossa.

Ja sanon tämän kaiken jo nyt, vaikka en olekaan lukenut vielä koko kirjaa.

En ikinä pysty lukemaan hyvää esseekokoelmaa kerralla, enkä varsinkaan nopeasti. Ajateltavaa ja käsiteltävää tulee niin paljon, luetun on annettava laskeutua rauhassa. Luen esseen sieltä täältä, sen mukaan mikä tuntuu tarttuvan; Jack Kerouac on minusta huomattavasti kiinnostavampi aihe kuin linnut (joita pelkään) ja minua kiehtoo ruumiillisuus ja kysymys siitä kuka minä olen enemmän kuin raha ja sijoittaminen.

Juurikin Jack Kerouacia ja hänen Matkalla-romaaniaan analysoiva essee Miesten tarinoita iski minuun vahvasti.

Eritellessään teoksen ansioita (ja hieman puutteitakin) Hosseini nostaa sen rinnalle Saara Turusen näytelmän Meduusan huone kritisoiden sitä aika kovastikin, sekä feministisen luennan ja kirjoittamisen ylipäätään, Virginia Woolfin, Emily Brontën ja koko (länsimaisen) kirjallisuuden kaanonin, ja vaikka niin monta kertaa haluaisin olla hänen kanssaan eri mieltä, minä koko ajan ajattelen, tai ainakin tunnen, hänen olevan oikeassa.

Kuvatessaan Kerouacin kirjoittamaa kohtausta, jossa kirjan päähenkilöt, nuoret miehet, sekoilevat viina- ja huumehöyryissä meksikolaisessa bordellissa alaikäisten tyttöjen kanssa, minulle on tulla huono olo juuri sillä tavalla kun nykyään monista maskuliinisuutta korostavista tarinoista tulee, oli kyse sitten seksistä, väkivallasta, vallasta, päihteista tai rikollisuudesta, klassikosta tai ei-klassikosta. Tuntuu, että olen saanut tarpeekseni, haluan jotain laajempaa, monimutkaisempaa, herkempää. Hosseini kuitenkin toteaa, että kirjassa kertoja oikeastaan tunnistaa tilanteen kauheuden ja ongelmallisuuden itsekin, on sen äärellä lähes haavoittuvainen, mutta:

Mietteet eivät tee kohtauksesta yhtään miellyttävämpää, mutta ei kai kaunokirjallisuuden tehtävä olekaan tehdä lukijan oloa mukavaksi.

No ei, ei ole, mutta miten hiton hankala se on hyväksyä silloin, kun aihe osuu itsellä ihon alle, kun tekisi vaan mieli kiljua, että juuri tällaisia tarinoita on maailma täysi, että yhtään alaikäisen tytön hyväksikäyttöä en koskaan enää lue. Eikä minun tarvitsekaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Kerouacin kerronnassa olisi myös liikettä, laajuutta ja rujoutta, etteikö sen ansioista voisi nauttia vaikkei sen maailmankuvaa jakaisikaan. Tämä on tavallaan yksinkertainen mutta silti, ainakin minulle ja juurikin kirjallisuuden kohdalla, haastava ajatus, jota tiedän joutuvani pohtimaan vielä pitkään. Ja tavallaan uudestaan, koska olen jo käynyt tämän dialogin itseni kanssa vuosia sitten, hylännyt sen, ja nyt on aloitettava alusta.

Myöhemmin Hosseini nostaa esiin myös Michel Houllebecqin ja kirjoittaa, ettei Minun tarvitse olla hänen kanssaan samaa mieltä arvostaakseni hänen teoksensa sanomaa. Paikoin minusta tuntuu Hosseinin tekstien äärellä ihan samalta ja minä arvostan sitä todella paljon.

Niin harvoin koen, että joku aidosti ja tosissaan haastaa omia ajatus-, tunne ja käyttäytymismallejani, kyseenalaistaa kysymyksiäni tai näkemyksiäni. Enkä nyt tarkoita mitään typistettyä ja kärkästä somessa huutelua vaan nimenomaan tällaista loppuun asti vietyä, huolellista ja taitavasti perusteltua ajattelua, jonka äärelle on pysähdyttävä jotta lukemansa aidosti sisäistää. Paikoin se on ärsyttävää, mutta usein juuri sen takia niin ihanaa, ja osuvaa.

Subjektiivinen essee ei ole omakuva minuudesta. Se on minuutta liikkeessä.

Näiden esseiden lukeminen saa minun minuuteni liikkeeseen ja se on aikamoista.

Voisin nostaa esille tarkemmin myös hienon Kuka minä olen? esseen, sen tarkat, itseironiset ja ääneen naurattavat huomiot, tai hurjan intiimin, perianaaliabsessia käsittelevän Aurinkokuningattaren ja sen aloituksen Perseeni räjähti elokuussa 2019, tai sydämen lähes rusentavan ja silti kauniin Menetyksen ammattilaiset, mutta ennemmin toivoisin kaikkien lukevan ne itse. Ja toki koko kirjan. Itsekin aion lukea sen lähipäivinä loppuun, hah.

Aion siitäkin huolimatta, että Hosseini kritisoi suuresti ihailemaani ja kirjoittamiselleni lähes elintärkeää Sally Rooneya, pidän Sally Rooneyn romaaneja ohuina, koska pidän Sally Rooneyn ajattelua ohuena, sanan merkityksessä pinnallinen, ja otan tämän väitteen melkein henkilökohtaisena loukkauksena, ja vaikka muuten kirkkaassa kirjassa on aivan liian monta laiskaa ja kliseistä kielikuvaa, kuten Aamuisin marraskuu yrittää maata minut väkisin tai Nykyään seistään selin siihen, mitä ennen mentiin katsomaan, ja vaikka koenkin oloni aina epämukavaksi kun joku palvoo kevättä ja haluaa paeta talven kylmyyttä ja pimeyttä.

Koska nobody’s perfect ja niin edelleen.

Koska niin tai näin, kovin montaa yhtä suoraa ja haastavaa, kiinnostavalla tavalla ehdotonta ja herkkää kotimaista kirjoittajaa en tiedä, tekstiä, joka

on kirjoitettu vastakohtien välisellä kujalla. Se on toisinaan niin kapea, etteivät vastakohdat ole vastakohtia laisinkaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s