Makeaa vettä

’

Kun Saachin tyttövauva (meidän ruumiimme) tunkeutui ulos maailmaan liukkaana ja äänekkäämpänä kuin kylällinen myrskyjä, portit jäivät auki. Siinä vaiheessa meidän olisi pitänyt nukkua syvällä tytön sidekudosten alla sopusoinnussa hänen mielensä kanssa. Se olisi ollut turvallisinta. Mutta koska portit jäivät auki sen sijaan että ne olisi suljettu muistoilta, me jouduimme ymmälle. Olimme sekä vanhoja että vastasyntyneitä. Olimme yhtä tytön kanssa emmekä siltikään olleet. Emme tiedostaneet mitään mutta olimme elossa; itse asiassa suurin ongelma oli se, että olimme kiistatta me sen sijaan että olisimme olleet vain ja ainoastaan hän.

’

Vauvana ada ei konttaa vaan kiemurtelee.

Sirpaleinen lapsuus kasvattaa tytön, joka on poukkoileva ja ailahteleva, nuoren naisen, jonka elämän ja persoonan äidin lähtö ja väkivaltaiset teot yksitellen rikkovat.

Kun ada (tai Ada, riippuen siitä kuka hänestä kertoo, ratkaisu jota en aivan ymmärtänyt) muuttaa Virginiaan opiskelemaan, hänen sisällään olevat äänet ja minuudet ottavat aina vain enemmän tilaa, mieli on murtumaisillaan, jos mitään mieltä, adaa, lopulta edes on.

Hän on painava ja sietämättömän kevyt, edelleen Alan poikanen. Ajattele häntä, kun kuu on niin täydellisen pyöreä, että se näyttää visvan ja valon pullistamalta ja hohtaa häikäisevän kirkkaana.

Aivan, nyt alat ymmärtää.

’

Nigerialaistaustainen, Yhdysvalloissa asuva Akwaeke Emezi on ehdottomasti yksi tämän hetken kiinnostavimmista kirjailijoista.

Edellinen suomennos Vivek Ojin kuolema oli lähes täydellinen romaani (sekin Sari Karhulahden hienosti suomentama), niin eheä ja tarkka, sujuva ja upearytminen, ja nyt tämä vasta meillä ilmestynyt esikoinen on todella vahva sekin.

Monien minuuksien ja äänien kautta kerrottu kasvutarina on synkkä, surullinen ja rajaton, silti hallittu ja kirkas.

Lukiessa mietin monesti mikä on tämä tunne mikä lukemista ohjaa, joku pinnan alla liikahteleva mitä on vaikea sanoittaa, kunnes tajusin, että olen jonkin aivan uuden äärellä, siksi minulla ei ole sille nimeä. En ole lukenut tällaista tarinaa koskaan; jonkin maagisen ja mytologisen olemassaolon ja nuoren tytön elämännälän hurjaa sekoitusta, näin moninaista ja liikkuvaista identiteetin kuvausta, modernin ja myyttisen kietoutumista toisiinsa.

Ajatus: miten valtavan länsimaalaista oma kirjallinen tausta ja myös nykyhetki lukijana onkaan. Ja miten paljon se tähänkin vaikutti, tuntui että minun olisi pitänyt tietää enemmän siitä kaikesta mistä luin. Saatoin lukea tätä kertomuksena traumasta ja mielen särkymisestä, mutta koko ajan mietin, että mitä muuta se voisi olla. Mitä ovat nämä henget, äänet ja tarinat, mistä nämä tarut ja uskomukset kumpuavat ja miksi, mihin kaikkeen ne liittyvät?

Mutta nautinnollista lukeminen oli silti, varsinkin alussa, uppouduin tarinaan täysin. Loppua kohden lievä tunnelmien ja käänteiden toisteisuus alkoi hieman uuvuttaa, olisin kaivannut enemmän variaatioita ääniin sekä sävyihin, ehkä myös aavistuksen enemmän valoa.

Mutta aivan maagisen (hah) upeasti Emezi kirjoittaa. Teksti virtaa tarinaan nähden häkellyttävän raikkaana, rikkaana ja alati yllättäen, kaikessa outoudessaan täysin vastustamattomana.

Kaikki kolme olivat nyt tasapainossa: ada, hänen pieni petonsa ja hänen pyhimyksensä. Heidät oli teljetty lihan ympäröimään huoneeseen, ja he polttivat maailman.