Pete

’

Herään levottomien unien jälkeen aikaisin. Taittelen petivaatteet siistiin pinoon sohvan reunalle. Kaivan hetken VHS:iä, kunnes löydän lupaavan näköisen nauhan. Kannessa lukee omia kuvauksia 99, Villen hiihtoloma 99, Villen ja Aleksin synttärit 99, Heidin ja Lassen luona 99, Pietarsaari 2000.

Huomaan herkistyväni nähdessäni, että isä on kirjoittanut nimeni. En tiedä kuinka paljon voi kaivata toista, kuinka kaukana voi olla, jos herkistyy nähdessään jonkun kirjoittaneen nimensä johonkin.

’

On collegeasuun pukeutunut pieni poika, Ville, on aikuisia jotka ovat kovin nuoria itsekin, notkuvat sohvilla, nauravat, juovat ja tupakoivat. Poikaa pompotellaan sylistä ja asunnosta toiseen, mikään paikka ei ehdi muodostua kodiksi, äiti on usein humalassa tai jossain, isä, Pete, ilmestyy pihoille tai huoneisiin silloin tällöin vain kadotakseen taas uudestaan. Isä kuolee ja pojasta kasvaa aikuinen, elämälle löytyy raamit muttei suuntaa, minne voi mennä jos ei ymmärrä mistä on tulossa, on palattava lapsuuden maisemiin, alkuun.

Kannan edelleen mukanani traumojani, vaikka en tiedä mitä ne ovat.

Kannan mukanani isäni traumoja, vaikka en tiedä mitä ne ovat.

’

Ville Verkkapuron esikoisteos Pete on vaikuttavaa luettavaa. Se kantaa riveillään syvää surua ja yksinäisyyttä, mutta myös sellaista inhimillistä lämpöä, että lukeminen on poikkeuksellisen nautinnollista. Kerronta liikahtelee vaivattomasti jossain romaanin, esseen ja dokumentin välillä, yhdistäen niitä taitavasti rakennettuun dialogiin ja henkilökuvaukseen. Painopiste siirtyy askelten ja hengityksen tahdissa itsestä maailmaan ja toisinpäin, katse on kirkas ja virittynyt, tunteet välittyvät vahvoina ja tosina.

Ehkä kaikista parasta, tai koskettavinta, on se herkkyys, jolla Verkkapuro tarinaansa kertoo. Olisi niin helppoa (ja myös ymmärrettävää) solahtaa melankoliseen katkeruuteen, purkaa tarinaan pahaa oloa ja kipua, löytää siten tiensä vastausten äärelle, mutta Verkkapuro valitsee toisin, tarkkailee sydäntään ja ympäristöään lempeästi ja rauhassa, tarkasti yksityiskohtia havainnoiden, kaunokirjallisia elementtejä hienosti, juuri oikeassa rytmissä annostellen. Kukaan ei pääse helpolla, mutta ketään ei syytellä.

Kaiken keskellä kumisee pienen pojan hakkaava sydän ja aikuisen miehen halu ymmärtää. Kyse ei ole vain Petestä, vaan kaikesta. Muistoista ja sävyistä, ihmisistä ja katseista, mielen, solujen ja vuosien kerroksista.

Käyn saunassa. Kun avaan pukuhuoneeseen menevän oven, ymmärrän etten ole avannut ovea yli kahteenkymmeneen vuoteen. Aina kun olen vieraillut talossa, olen kävellyt oven ohi. Kaikki palaa: Lea pesemässä minua suihkun alla ja pienet sormeni irrottamassa lasisen Jaffa-pullon etikettiä, vaaleat hiukset tuoksuvan puhtaina saunan jälkeen, pyyhkeen tuntu iholla ja saunan jälkeen syötävät pienet leipätikut, joita voi kastaa suklaakastikkeeseen. Minun tekisi mieli itkeä, mutta en saa itsestäni mitään ulos.

Ehkä pitäisi juoda enemmän vettä.

Tämä on lapsuuteni. Olin melkein unohtanut sen. Nämä ihmiset tekivät minusta onnellisen eivätkä he edes tienneet sitä.

’

Ihmisyyden ja perheen säikeiden rinnalla kulkee päihteiden ja addiktioiden tutkielma, Kurt Cobain ja Homer Simpson, autot, pelikonsolit ja 90-luku, kaikki varsinaisen tarinan kanssa limittyen. Lankoja on paljon ja hetkittäin jotkut päädyt purkautuvat hieman liian etäälle, mutta intensiteetti ei laske missään vaiheessa. Ainoastaan lopussa, toiseksi viimeisen luvun aikana, mietin olisiko päihteisiin liittyvän, kiinnostavan ja näkökulmaltaan raikkaan yhteiskunnallisen analyysin, voinut kuitenkin sijoittaa toiseen kohtaan. Villen ja hänen äitinsä kohtaaminen ennen sitä oli niin pakahduttava, että olisin suonut sen olevan viimeisenä. Mutta toisaalta sen sisältämät oivallukset ja päätelmät sitoivat myös tarinan palasia yhteen ja muutenkin tämä oli vain pieni huomio muuten niin eheässä kaaressa.

Todella, todella harvoin toivon, ettei lukemani kirja loppuisi ollenkaan, ehkä viimeksi Patti Smithin Just Kids oli sellainen, ja nyt tämä. Yhtä harvoin joku kirja pääsee näin täysin yllättämään, tulemaan vastaan niin lukijana kuin ihmisenä juuri oikealla hetkellä. Luin aamulla ja illalla, työhuoneella ja ratikassa, halusin lukea koko ajan mutta mahdollisimman hitaasti. Kerrottu asettui minussa omalle paikalleen siten, että lukiessa ja sen jälkeen yksittäiset kuvat, ihmiset ja hetket, olivat ihmeellisen lähellä, itkettivät ja naurattivat.

En osaa selittää tätä mitenkään muuten kuin näin: suljettuani kirjan tuli vahvasti olo, että haluaisin halata näitä ihmisiä. Ihan tavallisia ja niin ainutlaatuisia, virheitä tehneitä ja kohti kulkevia, rikkinäisiä ja lempeitä, rakastavia ja rakastettavia.

Olemme koirien kasvattamia kissanpoikasia.

Isällä ei ollut syytä juoda. Hänellä oli kaikki syyt juoda. Maailma särkee sydämemme mutta myös täyttää ne. Hänellä oli syynsä, mutta ne eivät ole minun.

En ole Pete.

’