Kotileikki

’

Sitten me jäädään äidin kanssa kahden.

”Ei kai niitä siltoja tarvitse polttaa sentäs?”, mummi sanoo päätään pudistellen.

Eikä mummi tarkoita Keravanjoen varteen rakennettua siltaa, vaan äidin ja isän polttamia siltoja, joita pitkin minä kävelen nyt edestakaisin. Toisessa päässä on aina vastassa katkera, joka kiroaa vastarannan. Minä soljun rantojen välillä ja tuon aina mukanani heijastuksen toiselta puolelta.

’

Kahden välillä Rebekka soljuu myöhemminkin.

On Järvenpää, tupakan kellastama lapsuudenkoti, perhe ja Paloma, ja on Helsingin Kalasatama, valkoista hohtavat huonekalut, autot ja illalliset.

On sanoja, jotka tuntuvat suussa omilta mutta joita ei voi käyttää, on rauhattomia öitä ja nukuttuja päiviä.

Elämä hävettää ja pelottaa mutta sisällä on jokin, joka työntää eteenpäin, ja se jokin on tärkeämpää kuin mikään muu.

’

Natalia Kallion omakohtainen romaani Kotileikki liikkuu osittain samoissa tunnelmissa kuin hetki sitten lukemani Ville Verkkapuron Pete. Alkoholin, turvattomuuden ja rahattomuuden värittämä lapsuus heijastuu molemmissa vuosien päähän, mutta siinä missä Verkkapuron teos sukelsi rauhallisesti ja vahvan kaunokirjallisesti kulttuurihistorian, mielen ja sydämen syvyyksiin, liikkuu Kallion teos enemmän yhteiskunnallisen tarkastelun ja perinteisen kasvutarinan välimaastossa, johon luokkaerojen ja siitä syntyvän häpeän kuvaus tuo oman ja tärkeän lisän.

Mukaan mahtuu tarkkoja ja koskettavia hetkiä, joissa Kallio onnistuu hienosti tuomaan esille lapsen yhtä aikaa hämmentyneen, yksinäisen ja silti ylpeän kokemuksen siitä ainoasta maailmasta jonka tuntee, mutta myös hieman kuluneita kuvia, turhaa kielellistä toistoa ja rakenteellista kömpelyyttä.

On taitavan vähäeleisiä kohtia, joissa ihmiset ja tarinat piirtyvät esiin pienin ja herkkävaistoisin vedoin, meille ei kuulu mitään, eikä kukaan tiedä sitä, mutta myös turhaa alleviivausta. Syvän päädyn sijaan kerronta tuntuu joka kerta jotain ydintä lähestyessään vetäytyvän hieman kauemmas, pysyvän kaikesta huolimatta turvallisella maaperällä.

Saatan olla väärässä, mutta silti, läpi kirjan minulla oli tunne, että tarinan ympärillä oli jokin läpäisemätön muuri suojaamassa heitä, joista se kertoi. Aiheeseen nähden ymmärrettävää, mutta lukijan kannalta harmillista. Lopussa, luvuissa Tuijotuskilpailu ja Ikuinen juhannus, jotain kuitenkin murtuu ja tarina liikahtaa uudelle tasolle.

Ja juuri siksi tämä on tärkeää: kirjoitan tämän kaiken vain koska yhtä lailla läpi teoksen ajattelin, että taidoista tämä epätasaisuus ei ole kiinni, ehkä enemmänkin uskalluksesta. Se on esikoisromaanille kova vaatimus, mutta näin taitavalle kirjoittajalle ei mielestäni kohtuuton.

Me istutaan Paloman kanssa vieretysten tasaiselle katolle. Täältä näkee koko Järvenpään, ala- ja ylämäen sekä aina Keravalle ja Tuusulaan saakka. Kaikki mihin silmä ylettyy muistuttaa siitä, että kauemmas on päästävä.

’

Helsingin Sanomien haastattelussa Kallio puhui huono-osaisuudesta, epätasa-arvoisista lähtökohdista ja kirjallisuuteen liittyvästä elitismistä, siitä miten edelleen ”hävettää kaikki se hyvä, jota saa. Hävettää sekin, että voi julkaista kirjan”, ja mietin että niin, tässä sitten taas yksi akateemisen perhetaustan omaava yliopistossa ja kirjoittajakouluissa opiskellut ja kustantamossa työskennellyt kirjailija vaatii kerronnallista syvyyttä, hiottua rakenetta ja rikkaampia kielikuvia teokselta, jonka tekijä ei vielä joitain vuosia sitten voinut kuvitellakaan, että sellaisen kirjoittaminen saati julkaisu olisi myös hänelle mahdollista.

Autofiktiivisten ja varsinkin yhteiskunnallisella tasolla tärkeitä teemoja käsittelevien teosten tarkastelu on aina erityisen vaikeaa. Koen, että niitä on vaikea arvioida sellaisin keinoin, joiden käyttöön olen niin tottunut etten yleensä niitä edes ajattele, koska teoksen sanoma on niin painava. Etten voi alkaa nipottamaan pikkuasioista, kuten vaikkapa kieliopista, kun puhutaan köyhyydestä ja häpeästä.

Mutta samalla jokin minussa vastustaa tätä ajatusta.

Kirja on kirja, ja tässäkin tapauksessa Kallio on nimenomaan valinnut kaunokirjallisuuden oman ilmaisunsa muodoksi, ja sellaisena sitä on syytä myös tarkastella. Oikeastaan kaikki muut tavat tuntuisivat jollain tapaa hölmöltä tai jopa holhoavalta, että en nyt tämän kirjan kohdalla välitä tästä tai tuosta kun tekijän lähtökohdat ovat toisenlaiset.

Siispä sanonkin: Kotileikki on kiinnostava, tärkeä ja varsinkin lapsuuden kuvauksessaan koskettava romaani, jota olisi voinut kirjoittaa hieman huolellisemmin ja kauemmin, ja jonka kerronnalliset ansiot sekä horjahdukset synnyttävät odottavan tunteen tekijän seuraavaa teosta kohtaan.

’