Tiima

Joinakin päivinä Otto ei tullut ulos konttorista.

Hän pani oven lukkoon.

Ja eräänä päivänä sen teki Alma.

Alma makasi sängyssä pää tyynyllä ja yritti karistaa kuvat mielestään. Oli niin paljon muuta, mitä hän halusi mieluummin muistaa tuona aamuna. Kaikkia niitä hyviä asioita, joita heillä kahdella oli varmaankin ollut. Otto oli ollut hyvä mies.

Alman ainoa.

Alman aika ja muisti ovat loppumassa.

Hän asuu yksin talossa, jossa on asunut vuosikymmenten ajan. Vuodet, ihmiset ja hetket liukuvat välähdyksinä päivien reunamilla, kunnes katoavat taas. Maailma on hiljainen eikä mitään tapahdu, vain nurkassa oleva kaappikello lyö. Kunnes Alma näkee ikkunastaan pienen pojan ja he ystävystyvät. Pojan myötä Alman mieleen alkaa palautua tapahtumat, jotka hän yrittää muistaa ja unohtaa.

Tanskalaisen Ane Rielin edellinen suomennettu romaani Pihka oli aivan pökerryttävän upea; sen kummallinen, koskettava ja omalakinen tunnelma jätti minuun pysyvän jäljen, sekä ihmisenä että kirjoittajana, ja sen vuoksi odotukseni tätä uusinta kohtaan olivat todella korkeat.

Nyt, noin viikko lukemisen jälkeen, en ole ihan varma mitä olen mieltä.

Tiimassa on hetkensä, ehdottomasti.

On hurjan rohkea valinta kuljettaa tarinaa hyvin iäkkään, yksinäisen, kuuron ja täysin epäluotettavan kertojan varassa, ja siihen nähden Riel onnistuu hienosti; kirjaa on hieman tahmean alun jälkeen vaikea laskea käsistään. Alman pysähtynyt ja äänetön todellisuus on kuvattu tarkasti ja vähäeleisesti, ja salaisuus kiertyy auki hienovaraisesti. Samalla romaani onnistuu olemaan pysäyttävä kuvaus parisuhdeväkivallasta, sen viiltävistä tasoista ja seurauksista, sekä muistisairaudesta, siitä miten se muuttaa ihmistä ja hänen kokemustaan maailmasta.

Mutta silti tunsin alati olevani hieman liian etäällä, varsinaisen tunteen ulottumattomissa.

On vaikea erottaa kuinka paljon johtui siitä millainen Alma oli, ettei tämän lähemmäksi vallitsevissa olosuhteissa olisi ollut mahdollistakaan päästä, ja kuinka paljon siitä, että kirja olisi sittenkin ehkä vaatinut jonkun tason lisää. Enkä vieläkään tiedä mitä olen mieltä lopusta, siitä en vain voi sanoa mitään paljastamatta liikaa.

Katriina Huttusen taitava suomennos on sujuva ja ehyt, mutta Rielin kerronnan taso ei tällä kertaa yllä Pihkan korkeuksiin, jota luin sydän pakahtuen, täysin haltioituneena sen kauneudesta, vimmasta ja voimasta. Jotain poikkeuksellista Rielissä kirjoittajana silti on. Kyky nähdä pimeän toiselle puolen, tavoittaa jotain sellaista, joka usein jää varjoihin. Luoda maailmoja, jotka rakentuvat ja hengittävät tutun ja tunnistettavan rajoissa, ja silti aivan ominaan. Kirjoittaa yhdellä lauseella auki kokemus, jonka syvyys on huimaava.

Alma oli päästään pyörällä, kun hän pian sen jälkeen seisoi kodinhoitohuoneen ovella ja vilkutti heille hyvästiksi. Melkein päihtynyt. Tapansa mukaan hän kiiruhti takaisin olohuoneeseen, jotta voisi vilkuttaa heille myös sitten kun he olivat ehtineet pellon reunaan.

Tuntui niin hyvältä, kun joku tiesi, että hän eli.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s