Murhe ja autuus

’

En lähtenyt Patrickin mukaan, koska olin alkanut voida huonommin. Kaksi päivää hänen lähtönsä jälkeen kaikki ympärilläni pimeni, kun aamulla heräsin.

Yritin nukahtaa uudelleen, kuumissani ja sekavana ja syyllisyyden riivaamana siitä, etten noussut ylös ja lähtenyt töihin. Alakerran asunnossa koira haukkui, ja jossakin ulkona tietyöläiset porasivat katua auki. Kuuntelin porakoneen herpaantumatonta kalketta ja kitinää. Se vain jatkui ja jatkui ja jatkui.

’

Aloitin Meg Masonin romaanin joskus marraskuun puolella. Luin hitaasti, koska viime aikoina en ole jaksanut oikein lukea koska korona, flunssa, korvatulehdus, poskiontelontulehdus ja lapsilla samat taudit, enkä noin ensimmäisen kolmanneksen aikana ollut ihan varma pidinkö kirjasta vai en, mutta aina kuitenkin palasin sen äärelle, ja jossain kohtaa huomasin kiintyneeni tarinaan siten, että mietin sen henkilöitä monta kertaa päivässä.

Neljäkymmentä vuotta täyttänyt Martha on eronnut, tai tarkemmin sanottuna hänen miehensä Patrick on lähtenyt. Martha on onneton, räjähtelevä ja arka, mutta sitä hän on tavalla tai toisella ollut melkein koko elämänsä. Patrick on rakastanut häntä teini-iästä saakka, hänellä on läheinen suhde isäänsä ja siskoonsa, ja töitä sen verran että niitä voi kutsua säännöllisiksi, mutta jokin hänessä on alati ollut pielessä, poissa sijoiltaan.

Minulla oli aivan loistava olo. En kertonut Ingridille, että olin tasan viikkoa aiemmin ollut sairaalassa, koska en muistanut sitä. Patrick ei ottanut tapausta enää kertaakaan puheeksi, mutta pian sen jälkeen hän sanoi, että ehkä meidän kannattaisi muuttaa pois Lontoosta, jos ongelma piilikin itse kaupungissa.

Ongelma ei piilenyt itse kaupungissa.

’

Loppua kohden pidin tästä romaanista luku luvulta aina vain enemmän.

Sen kerronnalliset ja kielelliset ratkaisut onnistuivat yllättämään, se oli yksityiskohdiltaan kiehtova, paikoin hirveän surullinen ja myös hauska, ei sellaisella nauran ääneen-tavalla hauska, mutta kuitenkin, kun on mustan keskeltä löydettävä valoa, naurua itkun sijaan, myönnettävä tosiasioita vaikka kuinka tekisi kipeää, ja sen henkilöt tuntuivat aidoilta ja eloisilta.

Mutta ennen kaikkea Mason onnistui harvinaisen hienosti kuvaamaan sitä millaista on elää mielenterveysongelmien varjossa koko elämänsä, oli kyse sitten sairastuneesta itsestään tai hänen läheisistään, tavoittamaan sen loputtoman vuoristoradan ja epävarmuuden, toiveikkaat nousut ja lohduttomat pudotukset, kauhun ja häpeän, sekä läheisen ainaisen huolen, pelon ja myös pohjattoman turhautuneisuuden. Olin monta kertaa että tuo, minä tiedän tuon, nyt riittää, anna olla, lähde pois, sinun ei tarvitse korjata toista, se ei ole edes mahdollista. Erityisen hyvin Mason onnistui niissä kohtauksissa, joissa Marthan kokemus tilanteesta paljastui joskikin muuksi kuin mitä lukija oli hänen kauttaan kuvitellut olevan totta. Näissä etenkin ajalliset ratkaisut ja siirtymät olivat aivan upeita.

Murhetta ja autuutta on monessa arviossa verrattu Sally Rooneyn teoksiin, ja vaikka tavallaan ymmärrän vertauksen, en itse käyttäisi sitä. Rooney on minulle henkilökohtaisesti niin tärkeä ja omassa paikassaan oleva kirjailija, että se vaikuttaa, en vertaisi häntä kehenkään, mutta silti. Mason ei ole kieleltään ja rytmiltään yhtä hiottu ja varma, hän ei kirjoita samalla tavalla iholta kuin Rooney, eikä siten myöskään viillä samalla tarkkuudella, mutta molemmilla on yhtä aikaa empaattinen ja kriittinen katse, joka onnistuu tekemään tarinasta intiimin ja älykkään, sekä kerronnallinen, hyvin viehättävä ja omalakinen ääni, joka tuntuu näennäisen kevyeltä, mutta vaatii kirjoittajaltaan aivan valtavasti taitoa.

Sellaista elämä oli, ja sellaisena se jatkui kolme vuotta eteenpäin. Suhdeluku vaihteli omia aikojaan, oli rikkonaista, ihan hyvää, lomailua, putkivuotoa, uudet lakanat, paljon onnea, korjaaja yhdeksän ja kolmen välillä, ikkunaan lensi lintu, antakaa minun kuolla, en saa henkeä, se on varmaan lounastilaisuus, rakastan sinua, en kestä tätä enää, ja kumpikin meistä luuli, että niin jatkuisi ikuisesti.

’

Luettuani kirjan viimeisen luvun viimeisen kappaleen huomasin itkeväni. En vuolaasti ja räkä valuen mutta jotain liikahti, elämän outous, hurjuus ja arvaamattomuus, ja niiden rinnalla asiat jotka ovat ja pysyvät. Muitakin sivuja ja kohtia merkitsin, luin useamman kerran.

Sanoin, että olen todella pahoillani. ”Olen maailman kamalin ihminen.”

”Etkä ole.” Patrick laski nyrkkiin puristuneen kätensä niskaltaan ja iski sillä sohvan käsinojaa. ”Etkä sinä mikään maailman paraskaan ole, niin kuin oikeasti luulet olevasi. Sinä olet ihan samanlainen kuin kaikki muutkin täällä. Mutta se onkin sinulle vielä hankalampaa. Olisit mieluummin joko tai. Et kestä ajatusta siitä, että ehkä oletkin ihan tavallinen.”

’