tyttö, 1983

’

Talvisena yönä vuonna 1983 muuan tyttö joutui eksyksiin. Löytääkseni tytön – mikä oli alkuperäinen tarkoitukseni – minun täytyi löytää myös hänen kanssaan ollut mies. Minun oli löydettävä heidät yhdessä, en voinut jättää heitä rauhaan. Miksi? Koska tyttö ei jätä minua rauhaan. Katso minua, hän sanoo kylpyhuoneen siniseltä lattialta – alasti, pelkkään valkoiseen pyyhkeeseen kietoutuneena.

’

Haluaisin sanoa, että tämä on hienoin ja tärkein tänä vuonna lukemani kirja, mutta vuotta on vielä jäljellä joten mitä tahansa saattaa tapahtua, tosin kyllä epäilen, on vaikea uskoa minkään tätä ylittävän.

Olen rakastanut Linn Ullmannin teoksista jokaista, erityisesti Aarteemme kallis ja Rauhattomat ovat jääneet vahvasti mieleeni, mutta tässä on jotain aivan erityistä, jostain syvältä kumpuavaa; kerrontaa, joka on täydellisen tarkkaa ja varmaa, ja silti kiehtovalla tavalla kielen toisella puolen olevaa, ja jonka suomennos on aivan ensiluokkainen, kiitos Jonna Joskitt-Pöyryn.

Jokaisella sivulla ajattelin: miten voi olla jotain näin raastavaa ja upeaa yhtä aikaa.

’

Linn Ullmann oli 16-vuotias kun hän lähti Pariisiin työskentelemään valokuvamallina. Äiti, näyttelijä Liv Ullmann, vastustaa ajatusta, mutta päästää tytön silti matkaan. Jo ensimmäisenä yönä Linn eksyy, ja päätyy yöksi ainoaan paikkaan, jonka osoitteen hän tietää – huomattavasti vanhemman valokuvaajan asuntoon.

Vuosikymmeniä myöhemmin tytöstä on tullut nainen, äiti ja kirjailija, joka yrittää ymmärtää mitä Pariisissa tapahtui.

Se mitä muistan […] ei suostu asettumaan loogiseen järjestykseen. Minun on tehtävä niille järjestys – siitä yksinkertaisesta syystä, että kirjassa (tai muistoissa, tarinassa) yhden sanan on tultava ennen toista, ensimmäisen lauseen on tultava ennen seuraavaa. Mutta siltikään se ei mennyt niin, ei aivan.

Miten se sitten meni?

Sen olen jo kertonut. Se oli kuin vettä, loputonta jorpakkoa, muodotonta. Mitä tapahtui ensin ja mitä sitten, ja mitä taas sen jälkeen. En ole varma.

’

Ullmann kirjoittaa tämän kirjan olleen työ, jonka hän aloitti kerta toisensa jälkeen, ja jonka hän laittoi sivuun kerta toisensa jälkeen, kunnes lopulta onnistui.

Pitkä työ näkyy teoksen vaikuttavassa rakenteessa, joka kiertää varsinaisen tapahtuman ympärillä uudestaan ja uudestaan, kaikki palautuu aina takaisin siihen yhteen yöhön – nuori tyttö, punainen pipo, uusi sininen takki, pariisilaisen talon kolmas kerros, vanhempi mies -uudestaan ja uudestaan.

Ydinkuvan ympärille Ullmann kieputtaa tapahtumia, paikkoja, vuosia ja muistoja, varmalla otteella ja lähes hypnoottisella latauksella, ja esittää kysymyksiä itselleen ja siten myös lukijalle, ei päästä ketään helpolla, mutta ei myöskään luovuta, ei enää.

Mutta miksi lähdet Pariisiin? Mitä toivot saavasi?

Kuusitoistavuotias tyttö katsoo minua uhmakkaasti.

Mitä tuohon vastaisi?

En ole enää lapsi, hän sanoo.

Haluan olla objekti, keskipiste, jonkun toisen halun kohde.

En halua olla yksin.

’

Kuvaamalla yksityistä kokemustaan Ullmann onnistuu hyytävän tarkasti kuvaamaan valtaa ja vallattomuutta, niiden sukupuolittunutta rakennetta yhteiskunnassa, halua ja seksuaalista hyväksikäyttöä, ja sitä häpeää, joka lapsen sisälle jää jäytämään kun hänen rajansa rikotaan. Samoin kuin Susanna Hast teoksessaan Ruumis/huoneet, Ullmann uskaltaa kuvailla myös niitä tunteita ja ajatuksia, joita tyypillisesti ei nähdä hyväksytyksi osaksi uhrin kokemusta.

Iso liikkumaton lapsi, joka on jo näyttänyt, että se mitä A. teki tuntui hyvältä, ettei hän osannut edes kuvitella että se voisi olla tällaista, että kaikki hänessä kurottui miestä kohti.

Älä lopeta, hän sanoi.

Iso liikkumaton lapsi, joka ei anna minkäänlaista vastakaikua.

Mitä hän tekee?

Hän makaa valkeissa lakanoissa, pitää miestä aloillaan.

Mutta sitten, yhtäkkiä: Haluan kotiin, hän sanoo.

Iso liikkumaton lapsi, joka ei anna minkäänlaista vastakaikua.

Tällaisen teoksen lukeminen, siihen uppoaminen, ei ole helppoa, mutta jotta asiat muuttuvat, on se välttämätöntä. Seksuaalinen väkivalta ja hyväksikäyttö yhteiskunnassamme on ollut, ja on yhä, pääsääntöisesti naisiin kohdistuvaa, sukupuolittunutta väkivaltaa, joka ei katoa vaikenemalla, päinvastoin.

’

Toisinaan, harvoin, tulee vastaan teos, jonka kuvailuun on vaikea löytää juuri oikeaa sanaa. Niin on nyt. Joten sanoin vain, että mestarillinen. Häikäisevä.