hyeenan päivät

’

Joidenkin tuntien kuluttua puhelin pirahtaakin soimaan, ja ryhdyn selvittämään hoitajalle asiaani, mutta hyvin pian huomaan, etten voi puhua koska kurkkuani kuristaa. Purskahdan itkuun sellaisella holtittomalla tavalla, etten enää saa sanaa suustani, ulvon vain ja kaon tavuja, enkä lopulta kykene toistelemaan muuta kuin anteeksi, anteeksi hirveästi, ja tuona hetkenä ymmärrän, että tässä on nyt jotakin, jotakin sellaista, mitä ei voi selittää järjellä mutta minkä valtaan olen joutunut.

’

Olen melko varma, etten ole kirjoittanut mistään aiheesta yhtä paljon kuin äitiydestä, vanhemmuudesta ja perheestä, siitä miten valtavan yksityistä ja täydellisen universaalia se kaikki on, ja sen vuoksi Saara Turusen teos Hyeenan päivät tuntuu yhtä aikaa täydellisen tutulta ja silti vieraalta.

Tunnistan, ja muistan, sen kuvaamia hetkiä, joissa uudet, järisyttävät tunteet hyökyvät ylitse, joissa omassa kehossa tapahtuu asioita joita ei ole aiemmin kyennyt edes puoliksi kuvittelemaan, ja joissa ennen niin tärkeiltä tuntuvat asiat muuttuvat lähes merkityksettömiksi. Tunnistan sen eläimellisen tarpeen ja rakkauden, joka äitiyden ytimessä lainehtii, sekä niiden äärellä kieppuvan järjettömyyden. Synnytyssairaalan kätilön, joka jostain syystä puhuu mielistelevällä äänellä, vaikka hänen silmissään kiiluu uhma. Itkuntäyteiset ja puuduttavat tunnit ja päivät, omien rajojen venymisen ja katoamisen, maailman kutistumisen sohvannurkkaan, universumin asettumisen lapsen sydämenlyönteihin. Sen miten oma, ja varsinkin ensimmäinen raskaus ja lapsi tuntui tapahtuvan koko maailmassa ihka ensimmäistä kertaa. Ja samalla oma kokemukseni on ollut todella monin tavoin aivan eri. Tietenkin, siitä olen itsekin kirjoittanut, miten ei ole olemassa mitään yhtä tapaa tulla äidiksi tai olla äiti, ei mitään yhtä oikeaa tapaa rakentaa omaa vanhemmuutta ja suhdetta paitsi omaan lapseen myös siihen omaan vanhemmuuteen.

Toisin sanoen, lukiessa minusta tuntui että olen jo elänyt tämän, olen jo kirjoittanut tämän, enkä kuitenkaan ole, ja tämä puolestaan vahvistaa sitä, ettei tästä aiheesta voi koskaan olla liikaa keskustelua tai kirjallisuutta, tai mitä tahansa taidetta. Äitiyteen liittyvä tematiikka on ihmeellistä, hellää, raivokasta, yhteiskunnallista, ainutkertaista, inhimillistä ja valtavaa, ja siksi jokainen aihetta hyvin käsittelevä teos on tärkeä.

Mies näyttää hetken mietteliäältä ja sanoo sitten, että on kummallista, miten vähän taiteessa näkee kuvattavan elämän alkamista, ottaen huomioon miten merkittävästä tapahtumasta lopulta on kysymys. Pohdin asiaa ja olen samaa mieltä. […] Ehkäpä elämän todellisen luonteen tarkastelu on koettu liian häpeällisenä tai rajuna. Tai sitten suurin osa merkittävänä pidetystä taiteesta on ollut miesten tekemää, eikä siinä ole ollut sijaa naisen ruumiin kokemukselle. Rajatiloja on etsitty milloin absintista ja oopiumista, milloin sodasta ja riiteistä, mutta synnytystä ei ole laskettu sellaiseksi.

Minusta tämä pätee paitsi synnytykseen myös koko vanhemmuuden, ja varsinkin äitiyden kokemukseen. Kuten Rachel Cusk kirjoittaa, ”kohtaus taistelukentällä on tärkeämpi kuin kohtaus kaupassa – kaikkialla ja paljon hienovaraisemmin arvojen ero on olemassa.”

Turusen kerronnallinen tyyli on teoksesta toiseen sama, sen rekisteri ja kertojaääni on tuttu, ja minulle ehkä jo hieman liiankin tuttu, ja turvallinen. Vaikka pidänkin paljon kielen lakonisuudesta, sen lyhyen toteavasta rytmistä, huomasin nyt kaipaavan jotain säröä, muutosta. En joka hetki, mutta paikoitellen. Kaipasin kerronnan asettuvan enemmän liki kerrottua, hetkittäin murtuvan kertojan mukana. Nyt kaikki oli hillittyä ja hallittua alusta loppuun, vaikka aihe on kaikkea muuta. Ja siis toki ristiriita kerrotun ja kerronnan välillä on myös toimiva tehokeino (kuten tässä esimerkiksi synnytyksen kuvauksessa, josta adjektiiveista riisuttu kerronta tekee todella vahvan, tiedän, että näissä tapauksissa väliliha pitäisi leikata, mutta asia ei merkitse minulle enää mitään, toivon vain, että lapsi syntyisi ja kipu päättyisi, ”ei merkitse enää mitään”, juuri niin se on, synnytys on ainakin minulla ollut ainoa hetki kun millään muulla kuin syntymällä ja kivun loppumisella ei todella ole yhtään mitään merkitystä, räjähtäköön vaikka koko maapallo, ihan sama) mutta jos se on ainoa tehokeino, huomaan ainakin itse paikoin puutuvani. Toki myös päähenkilön tapa suhtautua elämään on hillitty ja hallittu, ja siten tässä aivan perustelu ratkaisu, mutta silti jäin kaipaamaan hieman enemmän ääntä ja vimmaa. Mutta usein tuntuu, ettei missään näy sitä kaoottisuutta, outoutta, likaa, mutaa ja myllerrystä, joka elämään ja sen ruumiilliseen puoleen liittyy, […] suurimman osan ajasta lihan valtakunta pysyy piilotettuna, Turunen kirjoittaa, ja olen samaa mieltä, sekä maailman että tämän teoksen suhteen.

Teoksen lopussa Turunen kirjoittaa imetyksestä, siitä miten haastavaa se voi olla, ja miten niihin haasteisiin yhteiskunta reagoi. Rakastin sitä taitavasti rivien väliin ladattua voimattomuuden ja turhautumisen kokemusta, joka päähenkilön tilanteen keskellä valtaa. Tunsin myötätuntoraivoa hänen puolestaan eri hoitajien vuoroin syyllistäessä, vuoroin painostaessa imettämään. Vittu että tämä on aina vain tätä.

Sanon, että muuten kyllä hyvä, mutta olen täällä nimenomaan siksi, etten pysty imettämään, että vauva on jo tottunut tuttipulloon ja siksi se on kasvanut niin hyvin. Siinä tapauksessa korvike on annettava ruiskusta, sanoo kulmakarvanainen ja kirjoittaa jotain papereihinsa. Mietin hetken ruiskuja ja tiedän, ettei pääni kestäisi moista, mutta en sano kuitenkaan mitään. Lopuksi kulmakarvanainen haluaa näyttää meille vielä sähäkän lasketteluvideon, jossa onnellinen nainen kiitää alas rinnettä ja pysähtyy sitten mäenmutkaan. Onnellinen nainen avaa haalarinsa vetoketjun, kaivaa pullean rintansa esiin ja nappaa lapsen selkärepusta imemään. […] Sinun täytyy vain tsempata, sanoo hoitaja ja ojentaa minulle pussillisen ruiskuja. Niin kai sitten, sanon minä, otan ruiskut ja viittoilen miestäni kiirehtimään. Kävelemme lamaantuneina sairaalan käytäviä emmekä sano mitään. Vauva karjuu kopassaan tulipunaisena. Pysähdymme juottamaan sille pullollisen korviketta sairaalan ala-aulassa, minä heitän ruiskut lähimpään roskikseen ja sitten palaamme kotiin.

Harvoin olen yhdestäkään teosta kirjallisuudessa riemuinnut yhtä paljon kuin tuosta ruiskujen heittämisestä roskiin. En tajua mistä tämä imetysfanaattisuus johtuu, tämä äitien loputon syyllistäminen ja painostaminen, ja miten sitä yhä pidetään yllä? Joku imettää ja joku toinen ei, jokaisella on syynsä, eikä se ole kenenkään muun asia. Lapsi tarvitsee ruokaa ja rakkautta. Piste.

Teoksen nimi on minusta harvinaisen onnistunut, tuo villieläimen lämpö, hurjuus ja tahdonvoima kaiken herkkyyden ja haavoittuvuuden rinnalla, kun elämä tapahtuu juuri nyt. Vaikka omista pikkulapsivuosista alkaa jo olla aikaa, ja esiteinin kanssa joutuu kohtaamaan ihan toisenlaisia haasteita, löydän tuon hyeenan itsestäni yhä, en usko sen koskaan katoavan.

’