Marriage Story

 

He ovat jo päättäneet erota mutta koti on yhä yhteinen ja siellä nukkuu lapsi, he tulevat sinne illalla, esityksen jälkeen, näytelmän jonka mies on ohjannut ja jossa naisella on pääosa, he puhuvat hetken, käyvät läpi esitystä, toivottavat hyvää yötä, nainen lähtee huoneesta, ehtii juuri ja juuri kääntyä ennen kuin kyyneleet peittävät kasvot.

 

Elokuva on kestänyt noin kymmenen minuuttia ja minäkin itken, purskahdan itkuun, olen jo aivan sisällä tarinassa, ja minä olen elänyt tuon hetken, niin samankaltaisen, läpi iltojen kun molemmat yrittävät esittää normaalia vaikkei mikään ole enää normaalia. Kun sydän on jo särkynyt mutta sitä ei voi, ei jaksa enää näyttää, kun niin paljon on jo sanottu, että kipua kantaa enemmän yksin kuin yhdessä.

 

Noel Baumbachin käsikirjoittama ja ohjaama avioerodraama Marriage Story on upea elokuva. Se on monikerroksinen, täynnä sävyjä ja hetkiä, joista piirtyy esiin kaksi ihmistä elämän käännekohdassa ja sen jälkiaalloissa. Nicole (Scarlett Johansson) on se joka lähtee mutta Charlie (Adam Driver) on saattanut tapahtumat käyntiin. Kohtaus kohtaukselta kuva muuttuu kokonaiseksi muttei selkeäksi, aivan kuten elämässä ja etenkin rakkaudessa niin usein, tarinalla on aina kaksi puolta, kukaan ei eroa yksin eikä mitään yhtä totuutta ole olemassa.

Näyttelijät ovat loistavia. Olen rakastanut Adam Driveria aina Girlsin ensimmäisestä jaksosta lähtien, hänestä huokuvaa upeaa itsevarmuutta ja suoruutta, ja tässä hänen roolisuorituksena hipoo täydellisyyttä. Rakastin Scarlett Johanssonia Lost in Translationissa ja A Love Song for Bobby Longissa, mutta en sen jälkeen, yhtäkkiä jokin hehku katosi, en tiedä miksi tai minne, elokuvat joissa hän oli eivät nekään puhutelleet, Vicky Christina Barcelona, Don Jon tai Her, en vain saanut mitään otetta. Mutta tässä se on jälleen läsnä, hänen silmissään ja hymyssään, jokaisessa eleessä jotain arkista ja tunnistettavaa, ja silti erityistä.

Lähes tyhjässä, ankeassa asunnossa tapahtuu näiden kahden kohtaaminen, joka on viiltävässä surussaan ja vihassaan lähes taianomainen. Upeasti kirjoitettu kohtaus nostaa molemmat näyttelijät tasolle joka on täysin pidäkkeetön, sydämen särkevä. Tuskin muistin hengittää.

 

Toisin kun monen eroelokuvan kohdalla minä en tunne halua asettua kummankaan puolelle vaikka Baumbach tuntuukin hieman kallistuvan Charlieen, ainakin aluksi, antaa miehen pysyä rauhallisempana, sovittelevampana, toisaalta, Charlie on ollut ohjaaja paitsi töissä myös kotona, kuljettanut heitä haluamaansa suuntaan, alkaa vasta nyt vähitellen ymmärtää, että ehkä jotenkin muutenkin olisi voinut, kuunnella enemmän, antaa tilaa, astua itse sivuun.

Molemmat ovat yhteisten vuosien aikana tehneet valintoja jotka tuntuvat nyt vierailta, mutta tehty ne silti on, ja tässä ollaaan.

Kun kuvioon tulee mukaan asianajajat, joille surulliset loput tarkoittavat tuottoisaa työpäivää, asetelmaan tulee paitsi koomisia myös toisella tavalla traagisia sävyjä. Kauniit ajatukset sovinnollisesta erosta unohtuvat, kun pöytään ladotaan heikkouksia ja virheitä toinen toisensa perään. Oikeussalissa asianajajien ristitulessa Nicole ja Charlie tuijottavat epäuskoisina eteensä kun yhdessä eletty elämä, kodit, vuodet, työt ja lapsi, muuttuvat pelkiksi aseiksi joilla se kaikki on tarkoitus ampua alas, ja toinen sen mukana.

 

Vaikka yli kaksituntiseen elokuvaan mahtuu myös pieniä notkahduksia ja tarpeetonta vastakkainasettelun korostamista, on se kokonaisuutena todella hyvä ja koskettava. Se hengittää ja elää, on täysi ja silti ilmava, ihmeellisen vaivattomasti etenevä. Todella arkinen (omassa etuoikeutetussa ympäristössään) olematta hetkeäkään tylsä. Se ei ole yhtä musertava kuin Blue Valentine, oikeastaan aika lähellä ihanaa Kramer vs Krameria, jonka katsoimme loppuvuodesta pitkästä aikaa uudestaan, ääntä, kuvausta ja puvustusta myöten. Pidän valtavasti siitä, että kaikesta huolimatta lapsi ei joudu näiden kahden väliin, että Baumbach uskaltaa olla nostamatta kierroksia sen avulla vielä lisää. Että loppu ei ole onneton eikä onnellinen, ei loppu oikeastaan ollenkaan, enemmänkin alku.

 

Elämä on on välillä niin hiton monimutkaista, rakkaus niin vaikeaa. En tiedä kuinka monta elokuvaa näistä tosiasioista on tehty, mutta tämä menee ehdottomasti kärkijoukkoon. Niin hieno, ah.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s