Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin

 

Benjamin peilailee itseään vastapestyssä ikkunassa. Hän vajoaa oman kuvajaisensa sisään. Hän tekee joskus niin. Liikuttaa hitaasti käsivarttaan ja huomaa kuvajaisensa tekevän samoin. Tutkii silmiään, kasvojaan, kääntää päänsä hieman vinoon ensin toiseen, sitten toiseen suuntaan. Sitten hän painaa äkisti molemmat kätensä ruutuun. Hänen käsistään jää selvä jälki.

”No mutta mitä sinä nyt teit?” isä puuskahtaa ärtyneesti. ”Olen juuri pessyt ikkunan.”

Vasta nyt Benjamin on taas läsnä. Hän katsoo ihmeissään kädenjälkeä. Hän miettii: ”Minä olen tässä.” Tuo ajatus on suuri ja mahtava. Hän on huomannut olevansa olemassa. 

Juuri tämän hetken hän muistaa koko loppuelämänsä ajan.

 

Siitä on kysymys. Mahdollisuudesta, halusta, oikeudesta olla olemassa.

Jonas Gardellin romaani Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, 1. Rakkaus (2013), kuuluu joukkoon kirjoja jotka on ollut pakko kirjoittaa mutta myös vaatinut kirjoittajaltaan valtavan määrän rohkeutta, poikkeuksellista vahvuutta. Hieman hävettää, että luin sen vasta nyt. Mutta tärkeintä että luin.

 

Tukholmassa kauan sitten nuoria miehiä, kauniita, rakastuneita, fiksuja, hölmöjä, onnellisia, todellisia miehiä, alkoi kuihtua ja kuolla pois. Homorutoksi sitä sanottiin, keskitysleirejä suunniteltiin. Heitä pelättiin ja hävettiin, he pelkäsivät ja häpesivät. Tauti oli hirveä, julma ja salakavala; ilman tietoa jolla taistella sitä vastaan se otti kenet halusi. Silti osa selvisi. Jonas Gardell oli yksi heistä.

Siksi hän kirjoitti tämän tarinan, sen mitä silloin tapahtui. Hän kertoo Rasmuksesta ja Benjaminista, kahdesta pojasta jotka löytävät toisensa. Ja muistakin, valloittavista ja elämänhaluisista, vapautta ja onnea janoavista. Kaupungin kulmista ja puistoista, varjoista ja rappukäytävistä, likaisista käymälöistä ja tahmeista baareista. Ilosta ja suudelmista. Toiveesta astua ulos, halusta avata verhot. Ensimmäisistä hapuilevista askeleista niin kodeissa kuin kaduillakin.

Minä haluan, että elämäni aikana saan rakastaa jotakuta, joka rakastaa minua.

Tämä käsittämätön, ennenkuulumaton vaatimus oikeudesta rakkauteen.

 

Mikä rakkaudessa voi olla niin pelottavaa? Kunpa joku joskus selittäisi sen minulle niin, että ymmärtäisin. Rakkaudessa, joka on molemminpuolista ja hyvää, joka ei satuta ketään. Mikä siinä on niin kauheaa? Kyllä minä jollain tasolla ymmärrän vieraan pelon, epävarmuuden sen edessä mistä ei mitään tiedä, mutta eihän se rakkaus kuulu kenellekään muulle, ei se vaadi keneltäkään muulta yhtään mitään. Se on ihan helvetin yksinkertaista, oikeasti:

If you don’t like gay sex, don’t have gay sex.

If you don’t like gay marriage, don’t get gay married.

 

Ja jos ei tiedä, jos ei ymmärrä, aina voi kysyä.

Ja jos silti vaan pelottaa ja ahdistaa niin vastaus saattaakin löytyä katsomalla peiliin.

 

Gardellin romaanin tapahtumista on noin kolmekymmentä vuotta aikaa ja asiat ovat liikahtaneet parempaan suuntaan, ehdottomasti, mutta silti. Eivät nämä asiat vieläkään mitään itsestäänselvyyksiä ole. Niin kuin tässä maailmassa ei olisi tarpeeksi pahaa ilman että rakkaudestakin pitää kylvää vihaa.

Ja silti näiden asioiden ääneen sanominen tuntuu aina jotenkin hölmöltä, niin kuin nyt tätä ei kaikki tietäisi, mutta kun ei tiedä. Olen niin täynnä kaikkea sitä paskapuhetta mitä milloin milläkin tavalla valtavirrasta poikkeavat ihmiset saavat osakseen. Mikä siinä valtavirrassa on niin hienoa? Mikä?

Kunpa kaikki ymmärtäisivät, että tämä maailma olisi ihan jumalattoman ankea paikka jos kaikki olisivat samanlaisia. Että tämä olisi paljon kevyempi ja kauniimpi paikka jos kaikki vain kunnioittaisivat toisiaan. Piste.

Minusta se ei vuonna 2017 ole kovinkaan kohtuuton vaatimus.

Onneksi on heitä jotka uskaltavat vaatia. Uskaltavat nousta seisomaan ja korottaa äänensä. Muistaa. Ja tehdä sen vielä näin upeasti.

 

Tämän tarinan tapahtumat toistuvat myös nykyään, sitä tapahtuu kaiken aikaa, mutta sekään ei kuulu juuri tähän kertomukseen, vaikka se ulottuu nykyhetkeen asti. Kertominen on jonkinmoinen velvollisuus. Tapa osoittaa kunnioitusta ja surua, ja muistaa. Käydä muistamisen kamppailua unohdusta vastaan.