amandan maailmat

 

Amanda huomasi odottavansa iltaisin poikaa. Se hämmästytti Amandaa. Ihmiset pyrkivät tosin aina omistamaan toisiaan, mutta Amandalla ei sellaisia haluja ollut. Houkuteltuaan pojan kotiinsa hän ei tiennyt mitä tälle tehdä, joten ehkäpä hän odotti pimentyvinä iltoina, että tämä ei enää palaisi. Pojalla oli tapana ottaa mukaansa tyhjä reppunsa eikä hän sitten kaivannut Amandan talosta mitään.

Ja kuitenkin Amandan mielessä kohosi tuulisina iltoina, tuntien kavutessa toistensa selkään kuin kilpikonnat, päätään kaipaus. Hän yritti hätistellä sitä sivuun, turhaan. Se oli kuin hänen kurkkuunsa kasvanut luu.

 

Vuosien ajan olen nimennyt Asko Sahlbergin yhdeksi lempikirjailijoistani. Se alkoi Tammilehdosta, yhdestä maailman kauneimmista romaaneista.

Hänen kielensä on täysin omaa luokkaansa, kaunista, tiivistä ja rikasta, pienellä niin valtavan suurta, järisyttävää. Ja hänen kirjoissaan jokin suru joka kiehtoo ja viehättää, sellainen ihmisen kokoinen, tunnistettava ja lähestyttävä, synkkäkin muttei lohduton.

Amandan maailmat on kaikkea tuota, ja jotain toista, aavistuksen etäistä, melkein kylmää.

 

Amanda on lähemmäs yhdeksänkymmentävuotias nainen, syrjässä ja huomaamaton, niin rajattua elämää elävä ettei sellaista osaa nykyaikana oikein kuvitellakaan, ei televisiota, ei nettiä, ei puhelinta, vain naapuri jonka kanssa jakaa elämän pienet outoudet, kyseenalaisella ja silti jotenkin ymmärrettävällä tavalla.

Kunnes kylään saapuu maailma, kaukainen ja vieras, nuoren pojan muodossa. Kohtaaminen sysää Amandan raiteiltaan muttei tolaltaan, saa aikaan liikettä jonka suunta on aluksi tuntematon, sitten vääjäämätön.

Jälleen kerran Sahlberg kirjoittaa upeasti, sydämestä ja sydämellä, tavoittaa ne ihmisyyden sävyt, jotka niin helposti jäävät näkymättömiksi, tallottaviksi.

Ja Amanda on rohkea nainen, sisukas. Vaatimaton mutta omalla tavallaan, lapsekkaalla tavalla uhmakas, sisällään kipua kantava, siitä kuin salaa ammentava. Hänellä on vähän mutta siitäkin hän antaa toiselle. Hän ei ole juurikaan nähnyt maailmaa mutta siitä huolimatta, tai sen vuoksi, hänessä on kuin sisäänkirjoitettu ajatus, tunne, tieto, että toista on autettava, silloinkin kun ei ihan ymmärrä mitä tuo toinen pyytää, mistä tulee tai mitä tarvitsee.

Amanda on kuin kuva siitä millainen tämä maailma on, ja millainen se voisi olla. Ja tässä ristivalotuksessa on jotain hirvittävän surullista.

 

Luin tätä lyhyttä romaania hitaasti, melkein kuukauden, koska aihe on niin suuri ja Sahlbergin tapa käsitellä sitä niin tarkka ja yhdessä, melkein jokaisessa, lauseessa paljon vaativa, etten halunnut minkään menevän ohi, ja koska läpi kirjan minä tunsin turvattomuutta, avuttomuutta.

Mikä ihmeellinen voima kielellä voikaan olla.

Keskisuomalaisen arvion otsikko on Yksityisiä varjoja maailman reunalla. Se on minusta tälle kirjalle täydellinen. Omalla kohdallani ne varjot, vaikkakin niin häkellyttävän hienosti ja kauniisti kuvatut, lankesivat nyt hieman liian pitkälle, jättivät surumielisen, särkyneen olon, liian hennon säikeen lohdusta jota niin kovasti, varsinkin juuri nyt, kaipasin.

 

Kuolleet kadut tahtoivat johdattaa ihmisiä hautoihin, elottomista seinistä hilseili tukahtuneita rukouksia. Ja kuitenkin seinien lävitse tihkui haaveita. Torin laidalla kivistäviä käsivarsiaan hieromaan pysähtynyt Amanda tunsi sen: surkastuneiden unelmien, kaikkien pienten arkisten toiveiden lehahtelun. Ne pyrähtelivät yössä kuin tuulenpuuskien puiden juurilta ilmaan kohottamat, käpertymään valmiit lehdet.

 

8 thoughts on “amandan maailmat

  1. Tämän postauksesi jälkeen tuntuu varsin hassulta, etten ole lukenut koskaan yhtä ainoaa kirjaa Sahlbergilta. Ehkä olisi aika, tämä Amandan maailmatkin odottaisi kotona ikkunalaudalla vuoroaan. Ääh, aina käy näin, vaikka vannon itselleni, että keskittyisin pitkästä aikaa enemmän käännöskirjallisuuteen!

    Tykkää

    1. Luin Tammilehdon muistaakseni 2008 kun olin aloittanut kustantamon kirjakaupassa töissä ja halusin lukea sellaisia joista en ollut aiemmin kuullutkaan, tuota ennen Sahlberg oli jo julkaissut ainakin viisi romaania. En muista romaanin tapahtumia enää tarkasti mutta sen tunteen edelleen, kun joku veti maton jalkojen alta, olin niin mykistynyt siitä etten ollut häntä ennen lukenut, niin onnellinen että hänet löysin. Luulen että luen sen tässä piakkoin uudestaan, olisi kiinnostava nähdä onko vaikutus yhtä järisyttävä.

      Mutta älä siis huoli, kaikkea ei ehdi ja joskus ehtii myöhemmin. Ja usein syksyt helposti kääntyvät kotimaisen puolelle 🙂

      Tykkää

    1. Kiva! Tässä romaanissa oli paljon hienoa, tärkeää ja kaunista, vaikka ei paras Sahlberg ollutkaan. Ja niin, lukulistat eivät koskaan voi olla liian pitkiä, edes silloin kun ne joskus oikeastaan ovat 🙂

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s