unohda minut

Yhdessä kuvassa äidillä on huivi päässä. Hän painaa nenäänsä hellästi takaraivooni. Katson poispäin, katseessa on jotain haaveksivaa. Tuo poika on turvassa ja peloton. Hän ei tiedä mitään surusta ja pelosta, sillä mikään ei ole vielä alkanut. Sittemmin tuo poika joutui kokemaan kaikenlaista, samoin kuin äiti. Tuli synkkiä vuosia. Mutta tässä eletään vuotta 1979 Espanjan maaseudulla. Tässä on äiti joka rakastaa poikaansa enemmän kuin mitään muuta, ja poika joka rakastaa äitiään.

Alex Schulman on noin viisivuotias kun hän huomaa muutoksen äidin katseessa: se ohittaa hänet. Ennen niin hellä, leikkisä ja tuttu äiti katsoo häntä kohti mutta ei näe häntä.

Kylmäksi haipuvaa katsetta seuraa vuosi vuodelta yltyvät raivokohtaukset, ilkeät kommentit ja päivisin pimeästä makuuhuoneesta kodin ylle kantautuva pyyntö, määräys, rautaesirippu: äiti on nyt vähän huonona, hänelle täytyy olla kiltti.

Kolme poikaa oppivat tämän uuden elämän säännöt juuri niin sydäntä särkevän nopeasti kuin vain lapsille on mahdollista. He alkavat tulkita, aistia, varoa ja pelätä. He vaikenevat. Varsinkin Alex, perheen pienin. Hän valvoo äitiään joka hetki, äidin tunteista, humaloista, krapuloista ja vihasta tulee hänen lapsuutensa sanaton kartta.

Eikä äidin juomisesta puhuta kenellekään, ei mitään, ei koskaan.

Eikä se lopu teini-ikään, ei varhaisaikuisuteen, ei edes aikuisuuteen. Se alkaa hitaasti loppua kun Alexista itsestään tulee isä, kun äiti kohtelee hänen lastaan samalla tavalla kuin häntä, saapuu juovuksissa 1-vuotissyntymäpäiville ja sivuuttaa lapsen sillä samalla ilmaan haihtuvalla jäätävällä katseellaan. Alkaa mutkikas, varovainen ja surullinen matka kohti sovintoa. He hapuilevat pimeässä, poika ja äiti, mutta ainakin he yrittävät.

Unohda minut on kertomus äidin hylkäämästä pojasta, sairaudesta joka muuttaa ihmisen hirviöksi. Se on aikuisen miehen kirjoittama mutta kaiken yllä on yhä se lapsen katse, toive, ikävä. Se on rauhallinen, hetkittäin lähes kaunokirjallinen, niin suoraviivainen ja rehellinen, että lukeminen on yhtä aikaa todella helppoa ja todella vaikeaa. Luin kirjan lähes kerralla, sydän pakahtuen.

On niin vaikea ymmärtää vanhempaa joka kääntää selkänsä lapselle, ja myönnän, myös vaikea ymmärtää sitä aikuista miestä joka kaikesta huolimatta aina vain palaa, auttaa ja haluaa antaa anteeksi, hän ei ansaitse sitä, tekisi mieli huutaa, olkoon vaikka kuinka sairas, hän ei ansaitse sinun rakkauttasi ja lempeyttäsi, unohda sinä hänet, vaikka tiedän, tietenkin, ettei rakkaus toimi sillä tavalla,

mutta miten lujasti ja ehdoitta lapset aikuisten armoilla ovat, miten hirvittävän epäreilua se saattaa olla, ja miten lähtemättömät jäljet aikuiset valinnoillaan lapsiinsa jättävät.

Hän ei halua katsoakaan minuun. Joka kerta on yhtä järkyttävää, kun näen hänen kääntävän katseensa pois. Kun hän ei ole minusta tietävinäänkään, vaikka istun aivan hänen vieressään. Tuntuu kuin kehon lävistäisi sähköisku.

Ymmärrän toki mekanismit, minähän olen tiukimmin vaatinut häntä jättämään alkoholin ja olen siksi hänen pahin vihollisensa. Ymmärrän kaiken tämän, mutta en kestä hänen tapaansa sivuuttaa minut. Hän on minun äitini, ja niin tehdessään hän tuhoaa minut täysin. Elämä pakenee minusta, minua heikottaa niin etteivät jalat kanna.

Schulman kirjoittaa tunteensa ja muistonsa auki, ja tekee sen upeasti ilman autofiktion suojaa, itsensä täydellisesti likoon laittaen. Näin hän myös väistää kaikki mahdolliset patetian, itsesäälin tai dramaattisuuden kuopat, kunnioittaa sitä tarinaa joka on hänen omansa, joka on tehnyt hänestä sen kuka hän nyt on, hyvässä ja pahassa.

Ja viiltävässä surussaankin kirja on kaunis, armollisella tavalla lämmin ja eloisa. Suosittelen.