polta nämä kirjeet

 

”Mitä kauemmin minä elän, sitä vaikeampi minun on pitää muistojani koossa”, hän sanoo ja istuu minua vastapäätä pöydän ääreen.

”Kun olin nuorempi, näin elämäni pitkänä tapahtumaketjuna alkaen siitä kun rupesin ymmärtämään asioita aina nykyhetkeen asti. Kaikki tapahtumat, jotka muokkasivat minua, liittyivät yhteen, niin ikävät kuin hauskatkin asiat. Mutta nyt kun on tullut ikää, minä olen mennyt poikki, tuntuu ettei tapahtumaketjuja ole enää vain yhtä vaan useita, jotka pyrkivät tavoittamaan toisiaan yltämättä oikein perille. Yhteyttä niiden välillä ei ole. Se on painajaismaista, ja joskus iskee paniikki kun ajattelen muistikuvia elämän varrelta, ne eivät tunnu enää omilta. Ne ovat jonkun toisen muistoja, se kaikki on tapahtunut jollekin toiselle Karinille.”

Hän katsoo minua mustilla silmillään ja hymyilee.

”Minä olen sveitsiläisen tyttökoulun onneton oppilas, joka kirjoittaa kirjeitä äidille ja pyytää päästä kotiin. Olen vasta tullut äidiksi, minulla on lapsi rinnoilla, mutta vajoan syvään masennukseen. Olen kuusivuotias tyttö, jonka isä unohti Berliinissä junalaiturille. Muistot muuttuvat pieniksi saariksi, jotka eivät ole yhteydessä toisiinsa. Ja kun vanhenen, ajattelen yhä vähemmän niitä monia asioita, joita minulle tapahtui. Sen sijaan ajattelen yhä useammin kaikkea mitä ei tapahtunut. Kaiken tuon tapahtumatta jääneen paino on valtava.”

 

Tästä kirjasta on vaikea kirjoittaa paljastamatta siitä liikaa. Minä luin tämän niin, etten tiennyt etukäteen yhtäään mitään, en lukenut yhtään arviota enkä kirjailijan haastattelua. Jos siis haluat vastaavan kokemuksen, lopeta lukeminen nyt ja tule takaisin luettuasi kirjan. Koska lukea tämä kannattaa, ehdottomasti.

Minä rakastan koko sydämestäni Alex Schulmanin edellistä suomennettua teosta Unohda minut, oikeastaan enemmän kuin rakastan, se on niitä kirjoja jotka salpaavat hengityksen ja särkevät sydämen, mutta jotka eivä murra vaan luovat ympärilleen eheyttä ja vapautta olla ja tuntea, ja sen vuoksi tämä juuri ilmestynyt Polta nämä kirjeet oli minulle tämän kevään toiseksi odotetuin kirja (ykkösenä Tom Malmquistin pian ilmestyvä Ilma joka meitä ympäröi).

 

Alex Schulman on ruotsalainen kirjailija, kulttuuripersoona ja kolmen lapsen isä, joka havahtuu siihen, että jotain on pielessä, ollut jo pidemmän aikaa.

 

Menin hänen luokseen, nostin syliini ja istuin hänen sängylleen. ”Ei mitään hätää”, minä sanoin. Tunsin hänen sydämensä sykkivän rintakehääni vasten. ”Anteeksi, isä”, hän sanoi uudelleen ja minä pyyhin hänen kasvojaan, sipaisin kostean tukan korvien taakse ja kuivasin kasvot paidanhihaan.

Katsoimme toisiamme silmiin aivan pikaisesti ennen kuin hän taas laski katseensa, mutta katseesta ei voinut erehtyä: näin silmissä silkkaa kauhua. Minulla oli epämääräisen inhottava olo. Miksi tyttäreni pelkäsi minua? 

 

Schulman muistaa samankaltaisen mallin omasta lapsuudestaan, oman pelkonsa, ja alkaa etsiä vastauksia hänessä kytevään vihaan suvustaan. Käynnistyy tapahtumien sarja, joka on melkein liian uskomaton ollakseen totta. Päiväkirjojen, kirjeiden ja kirjojen kautta hänen eteensä paljastuu tarina, joka on surullinen ja kammottava, mutta myös kaunis. Niistä piirtyy esiin elämänmittainen rakkaus, vaiettu ja salattu, silti kaikkea muuta vahvempi. Ja rakkauden taustalla viha, sammumaton ja julma, ympärilleen tuhoa viljelevä.

 

Schulman on rakentanut romaaninsa todella taitavasti. Hän kuljettaa siinä rinnakkain ja limittäin kolmea aikatasoa ja yhtä mahdollista totuutta, omaa tulkintaansa totuudesta. On aikuinen mies, kirjailija, joka yrittää ymmärtää itseään ja suvussaan kytevää raivoa. On poika, joka eräänä päivänä vuonna 1988 tarkkailee isovanhempiaan, ja todistaa jotain jonka merkityksen ymmärtää vasta paljon myöhemmin. On nuori nainen, kirjailijan isoäiti Karin Stolpe, joka kesällä 1933 rakastuu kohtalokkain seurauksin.

Luettuani romaani loppuun minä en rakastanut sitä. Minulla oli surumielinen ja hämmentynyt olo, lukemani oli jotain ihan muuta kuin mitä olin alun perusteella odottanut, ja samalla se oli jotain ihan muuta kuin Schulmanin edellinen teos, vaikka sekin kertoi hänen omasta perheestään ja etenkin äidistään. Siinä missä Unohda minut sai minut täysin pois sijoiltani, tuntui tämä enemmänkin kuin mysteeriltä, jonka halusin kirjailijan tavoin ratkaista. En lukiessani ollut kuin muutaman kerran liikuttunut, tapahtumat eivät kaikessa huimaavuudessaan ja uskomattomuudessaan menneet ihoni alle.

Mutta usein hämmennys on merkki jostain.

Puhuin aiheesta ystäväni Ainon kanssa ja sanoin, että uskon pitäväni tästä huomenna enemmän.

 

Niin kävi. Kun palaan nyt romaanin maailmaan minua itkettää. Mutta ei sen rakkaustarina, niin pakahduttava kuin se onkin, vaan tämä nainen, Karin Stople, vaiennettu ja säretty, muttei sittenkään täysin murrettu. Minua itkettää ajatus kirjailijasta kertomassa oman isoäitinsä tarinaa ja toivomassa sille toisenlaista loppua, tietäen, että jos näin olisi käynyt, ei häntä olisi olemassa. Minun sydämeni on särkyä kun mietin nuorta naista, niin nuorta, kaksikymmentäviisivuotiasta, sairaalassa Kööpenhaminassa, täydellisen yksin ja peloissaan. Ja myöhemmin, miehensä vihan alla, lopulta vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen.

En ole ehkä koskaan lukenut näin vaikuttavaa tekstiä henkisestä väkivallasta, sen kammottavista säikeistä ja ulottuvuuksista. Pelosta, joka tekee tunneista ja huoneista tiheitä, lukittuja.

 

Ajan mittaan hän alkoi pelätä. Alussa vain vähän, hän ei edes huomannut pelkäävänsä, tai ei ainakaan osannut tarkemmin määritellä tunnetta. Hän alkoi pelätä kuullessaan äkillisen muutoksen Svenin äänessä tai kun tämä sulki oven hiukan tavallista kovemmin tai loi häneen ankaran katseen päivällispöydässä, niin ettei kukaan muu huomannut. Karinin vatsassa tuntui levotonta lepatusta eikä tunne ottanut kadotakseen. Pelon mukana tuli oivallus, joka ei sekään ollut tietoinen: hänen oli muututtava. Hänen käytöksessään oli sellaista mistä Sven ei pitänyt ja siitä oli hankkiuduttava eroon. Ensimmäinen yhteinen vuosi oli sopeutumisen aikaa. Karinista oli ihanaa kuljeskella kauppahallissa, vaeltaa kojujen välissä, punnita vihanneksia kädessään ja jutella kauppiaiden kanssa. Mutta tajuttuaan, ettei Sven pitänyt siitä mitä kutsui ”vetelehtimiseksi”, hän lakkasi käymästä hallissa. Viikonloppuisin Karin nukkui mielellään pitkään, soitti gramofonilevyjä makuu- huoneessa, loikoili sängyssä ja venytteli ja teki aamutoimensa hitaasti, mutta siitäkin tuli loppu kun hän ymmärsi, että Svenin mielestä oli sopimatonta nousta vasta yhdeksän jälkeen. Hän pyrki jatkuvasti muuttumaan, mutta sai huomata että koko ajan tuli uusia piirteitä, jotka ärsyttivät Sveniä. Karin pelkäsi kaiken aikaa tekevänsä virheitä. Hän käsitti, että kaikki mitä hän teki tai sanoi oli vaarallista, jokainen askel oli kuin kulkemista miinakentällä, sillä saattoihan olla, että hän teki jotain mistä Sven ei pitänyt. Ja aina kun Karin teki virheen, sillä oli seurauksensa.

 

Romaani kuvaa taiten myös sitä, miten valtava merkitys perheellä meihin on. Me kannamme mukanamme niin paljon muistoja, tunteita ja kohtaamisia, sellaisia joista on puhuttu ja sellaisia joista on vaiettu, me kannamme mukanamme vanhempiamme ja heidän vanhempiaan, heidän kipujaan ja ilojaan ja solmujaan,

meihin on kirjoitettu niin monta tarinaa.

Schulmanin romaani tuntuu syntyneen halusta purkaa omia solmuja, olla siirtämättä kipua eteenpäin, selviytyä edeltäjiään vahvempana ja onnellisempana. Se saattaa olla, kuten Aino kirjoittaa, aallonmurtaja, joka vihdoin antaa rauhan rannalla olijoille. Todella toivon niin.

 

Romaani on myös jotenkin kovin ruotsalainen. Olen viime vuosina lukenut toinen toistaan vaikuttavampia ruotsalaisia teoksia ja romaaneja, yhtä aikaa äärimmäisen herkkiä ja oivaltavia, ja silti vahvoja ja kirkkaita, anteeksipyytelemättömiä. Aivan kuin siellä olisi tällä hetkellä valtava tarve purkaa menneisyyttä osiin, tarkastella niitä, tuoda ne nykyhetken valoon. Kertoa tarinoita, jotka ovat välttämättömiä kertoa, sekä yksilön että yhteisön tasolla. Niiden myötä on mahdollista katsoa tarkemmin vuosikymmenten saatossa rakentuneita totuuksia ja malleja, nostaa ne pöydälle ja sanoa: tämä kaikki tapahui ja sillä oli seurauksensa, se tuntuu tältä.

Samalla kuva omasta itsestä ja niistä tarinoista jotka sydämessä kumisevat, saattavat muuttua. Tulee olo, että asioihin on mahdollista vaikuttaa. On mahdollista alkaa kertoa omaa tarinaansa niin, että se luo ympärilleen eheyttä ja valoa. Että jokaisella sanalla ja teolla on merkitys.

Mutta kuten sanoin, lukekaa itse. Jotain tärkeää aukeaa, olen varma siitä.