Minulla on työ jossa käydä ja minulla on vapaapäiviä. Juuri muuta ei sitten olekaan, mutta ei minulla tylsää ole. Tylsä on väärä sana kuvaamaan tätä.
Sanon sen ihan suoraan: minä rakastin tätä kirjaa.
Sen keskittynyttä surumielisyyttä, hiljaista tiheyttä. Rivien väleissä olevaa latausta ja lauseiden sulavuutta. Outoa, pientä maailmaa johon se käpertyi, kaiken arkisuutta ja toisteisuutta. Sen inhimillisyyttä ja ajantajua.
Ja ennen kaikkea sen kerronnallista rauhaa ja tarkkuutta, joka sivulta halusin alleviivata lauseita, kappaleita.
Tai ei, ennen kaikkea kirjailijan rohkeutta ja taitoa kirjoittaa tarina jossa ei tapahdu juuri mitään, ja jonka toivoisi kestävän ikuisesti.
Elin Willowsin esikoisromaani Sisämaa on sarjassa kirjoja, jotka olisin itse halunnut kirjoittaa, osata kirjoittaa. Niin kirkas, niin eheä.
Nuori nainen muuttaa poikaystävänsä kotiseudulle, pieneen taajaaman Ruotsin pohjoisosassa. He eroavat mutta nainen jää. Ei oikein itsekään tiedä miksi. Ehkä koska on kerran syystä lähtenyt ei voi enää ilman syytä palata. Valinta on tehty, miten sen peruisi. Ja mitä sitten tapahtuisi? Mitä jos ei sittenkään mitään? Elämä koostuu talvesta ja kesästä, pimeästä ja valosta, hetkistä, tunneista. On niin hiljaista, samanlaista, päivästä toiseen,
En vain pääse mukaan. Ei siksi etten ole syntynyt täällä, joku toinen on saattanut muuttaa tänne vasta lukion aikana mutta on silti päässyt osalliseksi. Se johtuu jostakin muusta.
Toisinaan se käy selväksi aivan fyysisesti, pysyttelen syrjässä, sillä en tiedä mitä minun pitäisi sanoa tai tehdä. Useammin olen silti muiden joukossa, mutta aika hiljaa.
Kirjan voi lukea kuvauksena eristäytyneisyydestä ja elämästä pikkukaupungissa. Mielen ja luonnon yhteneväisyyksistä. Eron jälkeisestä toipumisesta ja uuden suunnan etsimisestä. Minä luin sen masennuksen kuvauksena, sellaisen ajanjakson täydellisenä tiivistyksenä kun elämästä katoaa adjektiivit, kun se vain on, ja särkee.
Kun lampun vaihtamiseen menee vuosi, kirjan lukemiseen toinen,
hellan ja seinän välisessä tilassa näkyy jälkiä siitä, että laitan joskus ruokaakin.
Kun ei ole syytä lähteä eikä jäädä; kun sydän lyö vain koska se osaa. Kun kaikki sattuu ilman että sitä lainkaan tuntee.
En tiedä mitään jäästä. Paksuus senteissä ei sano minulle mitään. Milloin jäällä voi seistä? Pitääkö sen olla metrin vai kymmenen sentin paksuista? En tiedä milloin jää pettää enkä miksi.
Hetkittäin lukiessa minua itketti ihan vain se miten hieno tämä kirja on. Mielessä kävi Marguerite Duras, Marjo Niemi. Niin upeita lauseita ja tiivistyksiä, yksityiskohtia ja herkkyyden tajua. Ja lopulta myös valoa, tahtoa. Elämää.
On tavallinen tiistaipäivä eikä tapahdu mitään erityistä, mutta silti tämä on jotain. Minä. Täällä. Metsässä. Nyt.
Helmi Kekkonen 
Tämä kiinnostaa. Ja kansikin niin kaunis.
Rakastan näitä sinun kirja-arvioita, löytänyt niin monta helmeä.
Oletko muuten lukenut Evie Wyldin kirjan Kaikki laulavat linnut? Jotenkin vähän tuli tästä Sisämaan arviosta se kirja mieleen. Voivat kyllä olla todella erilaisiakin, mutta siinäkin nainen muuttaa yksin vieraaseen paikkaan, aloittaa kaiken alusta. Toinen tarina kertoo menneisyydestä, mikä hänet lampaiden keskelle toi. Suosittelen. Pidin itse siitä kirjasta todella paljon.
TykkääLiked by 1 henkilö
Suosittelen, tää on upea! Ja ihana kuulla. Oon tänä vuonna lukenut hurjan vähän mutta sitäkin hienompia, mahtavaa jos sieltä löytyy muillekin.
Oon kuullut tuosta mutta unohtanut sitten, nyt laitan takaisin listalle, kiitos!
TykkääTykkää
Tämä on upea. Yksi vuoden ehdottomasti hienoimpia lukukokemuksia. Omaa luokkaa -podcastissa sanottiin tästä jotenkin kauniisti, että se on pysähtynyt kuvaus masennuksesta alleviivaamatta diagnoosia, ilman tarvetta määritellä sitä, ja se jotenkin tiivisti itsellenikin paljon kirjan hienoudesta.
Täytyy itsekin ostaa tämä omaksi, tähän tahtoo palata. Ihanaa ihanaa ihanaa, että sinäkin pidit, vaikka arvasinkin etukäteen, että pitäisit ehkä. Tämä oli ihan sellainen sinunoloinen kirja monella tapaa!
TykkääLiked by 1 henkilö
Tämä todella meni ihan vuoden kärkeen. Monien vuosien. Yhtä aikaa niin hiljainen ja niin täysi, ja jotenkin hurjan rohkea, omaan tarinaansa ja kerrontaansa luottava.
Mulle jäi tuo kommentti kanssa mieleen mutta oliko se kuitenkin Sivumennen-ohjelmassa?
TykkääTykkää
Siinäkin! Mutta olen aika varma, että myös Omaa luokkaa -podcastissa tätä juuri suositusosiossa nostettiin. Ja ihana kun on niin monessa paikkaa noussut esiin, tämä romaani todella huomionsa ansaitsee. ❤
TykkääTykkää
Minä pidin tästä myös kovasti, ihan hirveän paljon. Mutta jännä että en juurikaan ajatellut tätä masennuksen kuvauksena kuitenkaan: ehkä siksi että päähenkilö kävi töissä ja oli toimintakykyinen. Ehkä olen kohdannut vain niin paljon syvempää kuilua.
Luin tämän kuvauksena elämässä vastaan tulevana alavireisempänä kautena (ilman diagnoosia) ja kirja sai minut ajattelemaan elämästä kauniimmin: pelkkä olemassaolo riittää merkitykseksi ja merkityksellisyydeksi, sävyjä löytyy myös ilman adjektiiveja. Jotain Knausgårdilaista paljon niukempana.
TykkääTykkää
Tämän voi varmasti lukea monella tavalla. Mulle masennus huokui rivien välisestä hiljaisuudesta, siitä pysähtyneestä toistosta, kivusta joka oli alati läsnä, tavalla tai toisella. Ja siten myös tärkeä, sellaistakin masennus voi olla. Ja siitäkin voi selvitä. Tai sitten tämä kertoi jostain muusta, ja kertoikin, ja kaikki tuo mitä sanot on totta myös. Ja niin ihana tuo ”sävyjä löytyy ilman adjektiivejakin”, painan muistiin!
TykkääTykkää
Tämä oli aivan järisyttävän upea lukukokemus kaikessa pysähtyneisyydessään. Näin sen myös masennuksen kuvauksena, tahdottomana ajelehtimisena, arkisuuden ylikorostumisena. Upea, niin upea. Ja kuinka nerokkaasti kuvattu ratkaisun tekemisen hetki, päätöksen sattumanvarainen puhkeaminen. Ah.
Kiitos kun vinkkasit tästä.
TykkääLiked by 1 henkilö
Ah, parasta. Jotenkin ihana kun ajattelin sua ensi sivuilta lähtien, että olisi sun kirja, ja myös koska kuulin sun ääntä tekstissä myös.
TykkääLiked by 1 henkilö