tiranan sydän

Vedin hänen kätensä rintakehääni kohti ja suukotin hänen kämmensyrjäänsä, ja hän laski kätensä olkapäälleni.

”Minä rakastan sinua”, hän sanoi ja alkoi pidättää hengitystään.

En hetkeen sanonut mitään, katsoin vain eteenpäin niin pitkälle kuin meri antoi myöten.

”Tiedän”, sanoin sitten. ”Minäkin rakastan sinua.”

Kaksi nuorta miestä lähtevät romahtaneen Albanian kaduilta ja kujilta etsimään uutta alkua, elämää joka olisi jotain enemmän kuin se nälkäinen, uupunut, vihainen ja katkera todellisuus johon he ovat kasvaneet.

Seuraa kieppuva, kipeä ja ankara vaellus, joka toiselle heistä ulottuu aina Roomaan, Berliiniin, New Yorkiin ja Helsinkiin asti. Matkaa sävyttää tarve tulla nähdyksi, oikeus elää itsensä näköistä elämää, huutava halu olla vapaa ja rakastettu.

Minä pidin valtavasti Pajtim Statovcin esikoisromaanista Kissani Jugoslavia, ja pidin myös tästä, mutta eri tavalla ja eri syistä. Siinä missä Kissa oli minulle kertakaikkisen upea ja hurja taidonnäyte siitä miten kirjallisuuden ja kerronnan rajoja ja lajeja voi laajentaa ja rikkoa, meni tämä kirja suoraan sydämeen ja oli lähellä särkeä sen.

Statovci on tarttunut isoihin, vaikeisiin ja ehdottoman tärkeisiin teemoihin, joista identiteetti ja ihmisoikeudet ovat ne suurimmat. Hän maalaa kuvan maailmasta, joka on kohtuuton, epätasa-arvoinen ja julma, mutta jota samalla värittää kaiken ylittävä rakkaus. Hän kirjoittaa transsukupuolisuudesta hienosti ja ihailtavan vapautuneesti, onnistuu jollain tavalla tarkastelemaan sitä arvottamatta ja kiihkottomasti ja silti olemaan täysin ehdoton ihmisen vapauden suhteen, kunnioittamaan sitä yli kaiken muun.

Kerronnallisesti tämä ei ole ihan niin upea kuin Kissani Jugoslavia, tämä sisältää hieman päälleliimatun oloisia jaksoja ja jopa irrallisia, novellimaisia lukuja, ja toistuva kuin-vertauksen käyttö paikoin häiritsi, mutta mikään tästä ei kuitenkaan vähentänyt romaanin sanomaa ja voimaa, sitä miten tärkeä se on, miten syvällä sekä eurooppalaisessa historiassa että nykyhetkessä se on, miten upean kansainvälisesti se liikkuu ja hengittää.

On jotenkin aivan mahtavaa, että Suomessa on tällainen lahjakas ja rohkea kirjailija, joka ei pelkää tarkastella kokonaisia maailmoja, heijastaa erilaisia kansallisia identiteettejä ja tapoja katsoa omaa aikaamme, osoittaa miten erilaisista lähtökohdista nuoret ihmiset joutuvat ja saavat ponnistaa, miten paljon me ihmiset toisiamme satutamme ja tarvitsemme.

Ja jonka kirja sitten nostetaan näyttävästi mm. The New Yorker-lehdessä esille.

Koska luen kirjallisuutta paitsi lukijana myös kirjailijana, huomaan olevani tämänkaltaisen romaanin edessä jotenkin nöyrän vaikuttunut. Oma tapani kirjoittaa on niin paljon pienempi ja hiljaisempi, pysyn lähellä, sisätiloissa ja pään sisällä, en sukella maailmaan vaan mieleen. Eikä siinä mitään, erilaiset tarinat ja kerrontatavat ovat ehdottomasti rikkaus, mutta silti olen jotenkin pökertynyt siitä miten kauas ja korkealle on mahdollista kurkottaa, ja onnistua siinä näin kirkkaasti.

Ja sitten tapahtui vielä käänne.

Luin romaanin eilen loppuun (ja siis todella pitkästä aikaa en malttanut odottaa kirjan lukemista, luin aina kun oli mahdollisuus, miten ihanaa sekin oli) ja se jäi mieleeni pyörimään, eikä vielä aamullakaan jättänyt rauhaan, kunnes äsken, aloittaessani kirjoittaa tätä tekstiä tajuntaani iski ajatus, että sen loppu olikin jotain ihan muuta kuin olin ajatellut, ja koko tarina kiepsahti uudestaan ympäri. Nyt en ole varma kumpi tulkinnoistani on oikea, ja se hämmentää, mutta toisaalta, mikä olisikaan parempi vaihtoehto romaanille joka käsittelee identiteettiä, ettei se asetu vaivattomasti mihinkään lokeroon vaan häilyy, muuttuu ja elää, on sillä tavalla rauhaton, keskeneräinen, kaunis, monimutkainen ja kerrostunut kuin ihminen on?

Hurja, hieno romaani. Suosittelen.