jalat ilmassa

 

Juoksin portaat alas, tyrkkäsin lasioven selälleen, säntäsin pihalle. Jalkapallomaalit tuijottivat toisiaan. Keinut roikkuivat ruosteisesta puomistaan, häälyivät tuulessa. Piittaamaton, puolueeton hiljaisuus huokui kaikesta mitä näin. Kiipeilytelineet, keltaiset puut, pyörätelineet, koulun harmaat ikkunat, kaikki odottivat hiljaa ja julistivat hiljaisuudellaan: se mitä tapahtuu, se tapahtuu.

 

Parikymppinen Aaro muuttaa uuteen kaupunkiin, aloittaa opiskelun yliopistossa, vihdoin olisi mahdollista tutustua ihmisiin, kohdata, rakastua, kokea, saattaa todeksi jokin jota kohti on vuosia kulkenut: elämä. Mutta kouluvuosien kiusaaminen on jättänyt jälkensä. Aaron sisällä ammottaa kuilu, syvä ja pikimusta, johon hän toistuvasti putoaa. Haparoivaan, itseironiseen ja hetkittäin holtittomaan arkeen sekoittuvat kaukaiset hetket betoniin iskeytyvästä päästä, huudoista ja repimisistä, julmuudesta joka puristaa vatsassa, riuhtoo mieltä.

Vittu sä olet ruma. Miten sä voit näyttää noin tyhmältä. Hyi saatana. Sua pitäis vetää turpaan.

 

Ensimmäistä kertaa elämässään Aaro kohtaa omanikäisiään ihmisiä tasavertaisena, mutta varovaisen vapautumisen ja ilon rinnalla kulkee pelko ja jatkuva häpeä. Aaro yrittää, rimpuilee, kaatuu, yrittää uudestaan. Lähtee ulos, palaa takaisin, sulkee ovet ja ikkunat, itsensä.

Olen matkalla kohti jotain hallitsematonta, jotain mikä on niin suurta ettei siitä saa otetta. En tiedä miten sitä lähestytään. Sydämeni käy vielä ala-astetta, nojaa seinään pääovien katoksessa ja pelkää.

 

Antti Röngän omiin kokemuksiin pohjautua esikoisromaani Jalat ilmassa on herkkä, ankara ja hieno. Se kuvaa rehellisesti ja hallitusti halua olla niin kuin muut, olla osa ympäröivää maailmaa, ja sitä kauhua jota tuo halu herättää.

Arvottomuuden tunne ei hellitä, häpeä painaa hartioita kasaan, vuorovaikutus läheisiin on mahdollinen mutta Aarolle mahdoton. Kunnes käy niin kuin elämässä joskus käy, vastaan tulee ihminen joka näkee, ottaa vastaan.

 

Lukiessa sydän on särkyä monesti. Vaikka kiusaamisilla ei mässäillä, näyttäyvät tilanteet lapsen silmin nähtynä todella ahdistavilta. Miten yksin lapsi voikaan olla, ja keskellä kirkasta päivää, koulun pihalla ja käytävillä, kotona. Miten paljon helpompi lapsen on olla hiljaa kuin myöntää muille, saati itselleen, että on ulkopuolinen. Miten suuri on tarve keksiä syy, edes jokin, julmuudelle ja kivulle, iskuille ja syytöksille, ja kohdistaa se lopulta itseensä kun muutakan ei osaa eikä voi. Tekisi mieli syyttää, huutaa vanhemmille ja aikuisille: kysykää, katsokaa, ottakaa syliin, puuttukaa nyt joku helvetti jotenkin!

Tiesin että pitäisi kertoa. Olin tiennyt jo kauan. Olin päättänyt monta kertaa. Mutta kun istuin pulpetissa ja kuvittelin, kuinka jäisin tunnin jälkeen luokkaan ja hiipisin opettajan luokse ja sanoisin ne sanat, minua alkoi huimata. Ja kun odotti tarpeeksi kauan, kaikki unohtui eikä lopulta ollut enää mitään kerrottavaa.

Vastuu ei voi olla lapsella. Ei saa olla.

 

Rönkä kirjoittaa tarkasti, avoimesti. Hän ei tarjoa helpotusta eikä selitystä, ei rauhoittele tai todista. Hän näyttää mitä kiusaaminen on ja ennen kaikkea mitkä jäljet se ihmiseen jättää: miltä tuntuu kasvaa aikuiseksi rikottuna, muistojen kietoutuessa kaulan ympärille yhä uudestaan ja uudestaan, miten vaikeaa ja kipeää se on, eikä sittenkään mahdotonta. Se tarjoaa mahdollisuuden katsoa maailmaa toisen silmin.

Kaikesta tästä huolimatta kirja olisi mielestäni kaivannut hieman tarkempaa toimittamista, hiomista. Todella varman ja intensiivisen alun jälkeen tapahtuu notkahdus, puolivälin jälkeen kerronta oudosti hajoaa ja lipuu turhan kauas, hipoo hetkittäin jotain lapsellista, selittelevää, mutta onneksi myös loppua kohden jälleen palautuu alun kirkkaaseen ja vahvaan rytmiin.

 

Mietin pitkään laitanko tähän mitään kriittisiä huomioita, niin tärkeä kirja on. Mutta samalla haluan nostaa sen esille myös kaunokirjallisuutena, en vain merkittävänä puheenvuorona.

Ja toistuvasti mietin: voisiko näin käydä meille, minun lapselleni? Voisiko hän elää tällaista painajaista päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen meidän tietämättämme? Haluan ajatella että ei, mutta miten voin olla varma?

Tähän palaan: on oltava läsnä, lähellä. On kysyttävä, kuunneltava. On nähtävä lapsi, annettava hänelle tila tulla nähdyksi. On puututtava. Ja suositeltava tätä kirjaa jokaiselle, jota koulumaailma jollain tapaa koskettaa.

6 kommenttia artikkeliin ”jalat ilmassa

  1. Älkää missään nimessä syyttäkö tarinan vanhempia. Kun lapsi salaa vanhemmiltaan asioita, he eivät voi tällaisia asioita arvata. Kyseliväthän vanhemmat Aaron kuulumisia, halusivat jutella ja antaa aikaansa, eli yrittivät kaikkensa, mutta lapsen kokema häpeä oli liian suuri. On pojalle vaikeaa myöntää olevansa kiusattu, kertoa että on luuserin leima otsassa. Ja kun prosessi on kesken, ei voi tietää, vieläkö tämä jatkuu, mihin se etenee, nyt on hyvä päivä, on toiveikas että ehkä pian ei tarvitse pelätä.
    Koulussa opettajat voisivat olla valppaampia, mutta heillä on sata hommaa niskassa koko ajan. Eivät he voi kaikkea nähdä ja kiusaaminen osataan tarkoituksellisesti salata hienosti. Ulkopuolelle jättäminen, syrjiminen ja henkinen väkivalta välituntien ja koulumatkojen sosiaalisissa tilanteissa eivät ole näkyvissä opettajille. Luokassahan sitä ei näytetä.
    Suurimmat syylliset ovat individualismin kyllästämät nykykasvattajat, joiden lapset saavat kaiken eivätkä kotona opi ensimmäisiäkään ihmisyyden sääntöjä, eivät kunnioita toisen ihmisarvoa, ja niin heistä tulee egoistisia, muita tallovia kiusaajia. Koulussa ei saa enää opetettua tai korjattua sitä mikä menee pieleen tai jää oppimatta kotona ensimmäisinä vuosina. Jos kotona näkee paskamaisen ihmisen mallia, se tarttuu lapseen. Ei ne sanat, vaan ne teot.
    Kaikkien muiden syyttely on väärin.
    Antin debyytti on sekä tarinaltaan että kaunokirjallisilta ansioiltaan todella hieno. Se kuvaa upeasti vääryyttä, häpeää ja kiusaamisen pitkälle ulottuvia haavoja ja sitä, kuinka sitkeä pitää olla siitä siivilleen selvitäkseen.
    Suosittelen kaikille ala- ja yläkoululaisille, vanhemmille taitaa olla jo myöhäistä.

    Tykkää

    1. Kiitos kommentista! Ei ollut tarkoitus syyttää, enemmänkin ihmettelin että miten tosiaan on mahdollista ettei lapsen noin suurta hätää ja häpeää näe. Mutta varmasti se on. Minut kirja sai havahtumaan juuri siihen, ettei ainakaan liikaa voi lapsen itsetuntoa ja empatian kykyä tukea, ettei kumpikaan (kiusaaja tai kiusattu) toteutuisi.
      En kuitenkaan halua uskoa, että vanhemmille olisi liian myöhäistä, se olisi liian lohdutonta. Onneksi on Antin kaltaisia kirjailijoita jotka uskaltavat katsoa ja kertoa, ja kirjakin hienosti löytänyt lukijoita.

      Tykkää

Vastaa käyttäjälle Tani Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s