tosi kivat juhlat

 

En tiedä, kuinka minusta on tullut tällainen, että en saa ajatuksiltani rauhaa. En nyt kuvailisi itseäni pakkomielteiseksi, mutta väittäisin niin sanotusti heikoimpina hetkinäni tunne-elämäni ohjaavan minua eikä minun tunne-elämääni.

 

Tuomas Kokon esikoisromaani Tosi kivat juhlat, tiivis tarina yksinäisen, lievästi masentuneen ja työttömän miehen elämästä, hämmentää minua.

Aluksi pidän todella paljon, sen lakonisesta ja toteavasta äänestä, hyvästä rytmistä. Minua naurattaa kirjan nimi, se on mainio, ironinen, ja heijastaa täydellisesti kirjan jokaista sivua ja kohtausta.

Ylipäätään kaikki on jotenkin vinosti hauskaa ja silti suoraviivaista, kerronta selkeää ja simppeliä, ja hyvä niin.

Sitten yhtäkkiä ärsyttää. Kerronta alkaa tuntua turhan kikkailevalta listoineen, sulkeineen ja toistoineen, ja haluan jotain enemmän. Syvyyttä, terävyyttä. Pikavipit ja deittisovellukset ovat toki vahvasti tätä päivää mutta eivät kanna tarpeeksi pitkälle, haluan tietää enemmän tästä ihmisestä, kuka hän on, mistä hän tulee? Ärtymykseni tuntuu myös hieman kohtuuttomalta koska tavallaan juuri tästähän romaanissa on kyse, turruttavasta ja melankolisesta nykyhetkestä, jossa mistään ei saa kunnolla otetta, ei itsestä eikä toisista. Mennyt on alati läsnä mutta pysyy silti etäällä, tulevaisuus on auki muttei ihan parhaalla mahdollisella tavalla.

Ymmärrän tämän kaiken, mutta silti, haluan jotain enemmän. Haluan, että kerrottu tuntuisi minusta joltain. Paikoin kyllä nauran ääneen, niin taitavasti Kokko yhdistää huumorin ja surumielisyyden, elämän inhimillisen kummallisuuden.

En tiedä, millaisia haaveita muilla ihmisillä on ollut lapsuudessaan, mutta minun haaveni oli, että murtaisin käteni tai jalkani. Kaikista mieluiten olisin jäänyt auton alle.

 

Lukiessa mieleeni tulee Erkka Mykkänen, Sisko Savonlahti ja vähän myös Nick Hornby, mutta juuti sillä erotuksella, että heidän kirjojen äärellä olen eläytynyt tarinaan voimakkaammin, liikuttunutkin. Mutta tämähän on toki myös makuasia, eivät kaikki kaipaa kirjoilta sellaisia syvyyksiä ja tunteita kuin minä.

Helsingin Sanomien arviossa sanotaan, että ”kirja varmasti myös jakaa mielipiteet, vaikka on pohjimmiltaan aika harmiton.”

Allekirjoitan tämän täysin. Kirja ei herätä minussa tunteita, mutta oudolla tavalla se menee silti ihon alle, häiritsee minua pitkään lukemisen jälkeen, enkä oikein tiedä miksi. Ehkä sen vuoksi, että se on niin paljon kevyempi ja mutkattomampi kuin se arjen herkkä ja (minun mielestäni) monitasoinen surumielisyys ja yksinäisyys, jonka keskellä päähenkilö on. Aivan kuin kirjailija olisi vain päättänyt jättää tarkastelemasta tärkeitä teemojaan tarkemmin ja sen sijaan tyytynyt toteamaan että tämmöistäkin voi elämä olla ja monella onkin. Toisaalta taas arvostan sen kerronnallista itsevarmuutta, anteeksipyytelemätöntä suoruutta, tämä riittää.

Kuten sanoin, en ihan tiedä. Lukekaa itse.

 

Tätä mietin myös: olen viime aikoina huomannut sen miten kaukaisilta ja vierailta oman ikäisten lapsettomien ajatukset tuntuvat. Kun oma mieli, sydän ja arki rakentuu hyvin pitkälti pienten lasten kanssa ja ehdoilla, on vaikea saada otetta niistä haasteista joita yksinelävät kohtaavat, mietin miten kukaan jolla ei ole lapsia voi olla väsynyt, miten mikään voi olla hankalaa kun koko maailma on mahdollinen ja auki. Ja kyllä, tiedän ettei se tai mikään ole näin yksiselitteistä, mutta veikkaan että asetelma on usein sama myös toisinpäin. Sen(kin) vuoksi olen iloinen että tämän luin, tekee hyvää havahtua toisenlaisiin elämiin ja siihen kirjallisuus saattelee paremmin kuin mikään muu.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s