Yhdeksästoista jäsen

 

Joudun keskelle liikettä, joka on monella tavalla askel tuntemattomaan. Tapahtumiin mahtuu suurta synkkyyttä ja suurta valoa ja kaikkia sävyjä siltä väliltä.

Pohjimmiltaan ja alunperin metoo on nimittäin vallankumous. Se mullisti todellisuuden. Kuiskaukset ja vihjailut seksuaalisesta väkivallasta ovat peitelleet totuuksia maailman menosta ja siitä, mitkä koneistot luovat valtaa. Hiljaisuus on piilottanut osan elämästä. Harvey Weinsteinin kaltaiset miehet ovat kautta historian estäneet pukemasta kunnolla sanoiksi kokemusta, joka kuuluu ihmiselämän merkittävimpiin.

 

Marraskuussa 2017 toimittaja Matilda Gustavssonin kirjoittama artikkeli ilmestyy Dagens Nyheterissä. Artikkelissa kahdeksantoista naista todistaa raiskauksista, häirinnästä, uhkailuista ja ahdisteluista, joiden tekijä on Ruotsin kulttuurieliitin parissa vuosikymmeniä vaikuttanut Kulttuuriprofiili, ranskalaissyntyinen Jean-Claude Arnault. Arnault’n vaimo Katarina Frostenson on Ruotsin arvostetuimpia runoilijoita ja yksi Ruotsin Akatemian kahdeksastatoista pysyvästä jäsenestä. Yhdessä he johtivat Forumia, Tukholman hienointa kulttuurinäyttämöä.

Sosiaalisessa mediassa samana vuonna Yhdysvalloista lähtenyt ja ympäri maailman räjähtänyt #metoo-liike siivittää paljastuksen läpi ruotsalaisen median ja yhteiskunnallisen keskustelun, ja johtaa lopulta Akatemian romahdukseen sekä Arnault’n tuomioon.

 

Kirjassaan Yhdeksästoista jäsen Gustavsson avaa tarkemmin itse artikkelin syntyä ja julkaisua sekä niitä yhteiskunnallisia rakenteita, jotka ovat sidoksissa taiteeseen ja valtaan, siihen mitä niiden nimissä on vuosikymmenten ajan tapahtunut. Mutta ennen kaikkea se kuvaa äärimmäisen herkkävaistoisesti, tarkasti ja kipeästi seksuaalista väkivaltaa, sen kerroksia ja seurauksia.

Kirjoittaessaan auki kertomuksen toisensa perään Gustavsson onnistuu taitavasti ja siksi myös järkyttävästi paljastamaan sen tuhon, jonka seksuaalinen väkivalta saa aikaan. Ei ole kyse pimeistä kujista tai öisistä puistoista, tuntemattomista hyökkääjistä ja kamppailuista, ruhjeista ja huudoista. On kyse hienoista asunnoista ja kimaltavista juhlista, hauskoista hetkistä jotka vain muutamissa sekunneissa muuttuvat väkvaltaisiksi ja julmiksi. On kyse vaatimuksista, uhkailuista ja rahasta. On kyse pelosta joka ei saa kirkumaan tai potkimaan vaan joka lamauttaa, häpeästä joka saa vaikenemaan. Elämistä, jotka eivät koskaan palaudu ennalleen. Uhrit kantavat valtavaa syyllisyyttä siitä, että ovat maanneet aloilllaan, luovuttaneet, jääneet yöksi, vaienneet, jatkaneet työsuhdettaan Arnault’n kanssa, istuneet häntä vastapäätä ravintolassa, käyneet hänen juhlissaan. Se hämmentää ja ahdistaa. Niin käy myös Gustavssonille.

 

Huomaan syksyllä 2017 haluavani korjata naisten kertomuksia. Minuakin turhauttaa, etteivät he yksinkertaisesti poistuneet asunnosta ennen tai jälkeen väkivallan. Ja se, etteivät he pyydä Tukholman keskikaupungilla ajavaa taksia pysähtymään ja päästämään heitä pois. Se, että he lamaantuvat sen sijaan että tekisivät vastarintaa. Pelkään, ettei heitä uskota. Että todistajanlausunnot kääntyvät heitä itseään vastaan. Haluan tehdä heistä selvemmin uhreja ja öisin mietin, pitäisikö naisten tarinoiden loppu pyyhkiä pois. Ne loput sisältävät melkein aina sen faktan, että naiset tapaavat syyllisen taas. Niin kuin niin monet tekevät seksuaalisen väkivallan jälkeen.

 

Pienten kulttuuripiirien sisällä on vaikea uhmata juuri sitä, joka tuntee kaikki ja halutessaan avaa kaikki ovet, saati syyttää raiskauksesta. Kirjassaan Gustavsson antaa naisille aikaa ja tilaa vihdoin kertoa mitä heille on henkisesti ja fyysisesti raiskauksen tai muun väkivallan myötä tapahtunut, eikä se ole helppoa luettavaa.

Pahimmalta tuntuu se musertava häpeä jota he kantavat. He, uhrit.

Häpeällistäminen on ollut pitkään tärkein ase niitä naisia kohtaan, jotka ovat todistaneet joutuneensa seksuaalisen väkivallan kohteeksi. Moralisoidaan heidän väitettyä luonnettaan ja henkilökohtaista uskottavuuttaan; alkoholin käyttöään ja seksielämäänsä.

Juuri se häpeä, leima, saa useimmat pysymään hiljaa ja jatkamaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Aivan kuin jokaiselle raiskaukselle olisi yhä olemassa vain yksi ”sopiva” tarina.

Miten uhrin pitää käyttäytyä ollakseen uskottava? Mitkä reaktiot ovat oikeita, mikä kertoo tapahtuneen olleen tarpeeksi kauhea, tarpeeksi raju, tarpeeksi väkivaltainen? Ja palataan jälleen kerran takaisin naisen siveyteen, mitä hänellä on ollut yllään, onko hän ehkä sittenkin flirttaillut, ihan vähän kuitenkin, onko seksi ollut aluksi molempien tahdosta tapahtuvaa, onko hän tapellut tarpeeksi vastaan, onko sanonut ”ei” tarpeeksi monta kertaa.

Samaan aikaan tilastot osoittavat, että seitsemän kymmenestä raiskauksen uhrista reagoi lamaantumalla, joko koko väkivallan keston ajaksi tai osaksi aikaa. Ja että monet lisäksi kokevat olevansa kykenemättömiä pakenemaan uhkaavasta tilanteesta, joka tapahtumaa edeltää.

Jos toinen ihminen haluaa harrastaa seksiä toisen ihmisen kanssa, se näkyy. Jos toinen ihminen ei halua harrastaa seksiä toisen ihmisen kanssa, se näkyy. Siinä ei oikeasti ole mitään epäselvää. Ja jos onkin, jos hetkenkin tarvitsee miettiä haluaako toinen tätä vai ei, kannattaa koko tilanne arvioida uudestaan.

Koska olin seksuaalisesti kokematon, rikosilmoituksen tekeminen raiskauksesta tuntui entistäkin mahdottomammalta. En jaksanut edes kuvitella, millaista olisi pukea kaikki tapahtunut sanoiksi miespoliisien edessä tai miltä tuntuisi, kun tutkittaisiin sairaalassa. Kun menin suihkuun sinä yönä, tiesin, että todisteet huuhdottaisiin pois. Tiedostin myös, että raiskaustapauksissa oli tapana kyseenalaistaa uhreja ja että Jean-Claude tunsi ”kaikki”. En ikinä voisi jäädä asumaan Tukholmaan, jos jäisin oikeusprosessiin. 

Hän soitti minulle päivää raiskauksen jälkeen.

 

Kokonaisuutena Yhdeksästoista jäsen on kuin trilleri. Se on koukuttava ja hyvin kirjoitettu, ja Elina Lustigin käännös todella sujuva. Gustavsson on napakka kirjoittaja, jolla on rytmintajua, rikkoo tietokirjan asiallista sävyä juuri sopivalla määrällä tunnetta ja kuvailua. Mitä pidemmälle tapahtumat etenevät, mitä enemmän naisten kertomuksia ja yksityiskohtia tulee ilmi, sitä uskomattomammalta ja myös jännittävämmältä kaikki tuntuu. Gustavsson elää ja hengittää juttua, ja niin tekee myös lukija.

Kun ajattelenkin, että todistajanlausunnot ovat kahdeksan tunnin päästä netissä ja maailmalla, tunnen putoavani. En näe mitään eteeni. Kerrankin jätän kuvittelematta etukäteen, mitä voisi tapahtua. En osaa. Julkistaminen tuntuu lopulta. Sen jälkeen mahdollisesti tuleva aika on yhtä luoksepääsemätän kuin muistikatkos.

Yksi kirjan oudoimmista käänteistä on Arnault’n vaimon Katarina Frostensonin osuus tapahtumissa. Lähes kaikissa lausunnoissa toistuu sama, että Frostenson on ollut läsnä kun ahdistelu on alkanut, pitänyt miehensä kädestä kun tämän toinen käsi on sujahtanut kyselemättä vieraan naisen hameen alle, kun tämä on puristellut ja ehdotellut, kehuskellut seurueissa teoillaan. Että Frostenson on nähnyt, kuullut ja todistanut vaikka mitä. Ollut osallisena taideteosten katoamisessa, tiennyt miehensä taloudellisesta holtittomuudesta, tämän tavasta paljastaa Akatemian salaisuuksia tuttavilleen. Mikä on tuollaisen suhteen dynamiikka, mihin se perustuu, kenellä on valta? Mikä helvetti häntä oikein vaivaa? Tähän kirja ei valitettavasti anna vastausta, tulkintoja kylläkin, mutta eipä se kirjan ydintä olekaan.

Ytimessä ovat ne historialliset ja yhteiskunnalliset rakenteet, joihin valta on kietoutunut, ja niiden (vihdoin alkaneessa mutta yhä hitaassa) läpivalaisussa tämä kirja tekee todella arvokasta työtä.

Kaikki se, jota minulle on viime päivinä kerrottu, tuntuu epätodelliselta. Kun alkaa toimittajana tutkia jotain juttua, yleensä ensimmäisenä syntynyt käsitys alkaa hitaasti muuttua toiseksi, vähemmän dramaattiseksi. Niin kuin suuri varjo, kun sen lähdettä alkaa lähestyä. Mutta nyt se sen sijaan vain jatkaa kasvuaan enkä kykene edes aavistamaan sen lopullisia ääriviivoja.

 

 

3 kommenttia artikkeliin ”Yhdeksästoista jäsen

  1. Luin Yhdeksännentoista jäsenen tällä viikolla, ja olen ollut nyt useamman päivän ihan kirjan maailmoissa. Gustavsson kirjoittaa niin hyvin ja elävästi, että tapahtumat ja henkilöt tulivat lähelle, ja olisin toivonut kirjan vain jatkuvan. Asioita tarkastellaan myös ilahduttavan monesta näkökulmasta, esim. seksuaalisen häirinnän monia muotoja. Ihmisten motiivit jäivät mietityttämään, juuri Frostensonin ja esim. Horace Engdahlin, jonka persoonan Gustavsson kuvaa myös hirveän kiinnostavasti.
    Todella hyvä tietokirja!

    Tykkää

    1. Todella hyvä! Ja jännä että ihan sama fiilis, olisin toivonut kirjan vain jatkuvan vaikka aihe oli niin rankka. Onneksi kirjailija tulee toukokuussa Helsinkin Littiin, on varmasti hurjan kiinnostava keskustelu.

      Tykkää

Vastaa käyttäjälle helmikekkonen Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s