Fleabag & High Maintenance

No one is safe from the little absurdities of city life, everyone carries baggage.

Olen rakastunut.

Paitsi aviomieheeni, joka muuten on viime aikoina jaksanut erityisen ihanasti ailahtelujani ja oikkujani ja kärsivällisesti sovitellut omia aikataulujaan helpottaakseen säätämistäni, myös erääseen amerikkalaiseen huumekauppiaaseen. Tai no, huumekauppias kuulostaa ihan väärältä. Mieheen, joka pyöräilee pitkin poikin Brooklynia ja myy pilveä. Ja myös erääseen Lontoossa asuvaan naiseen, jolla on tummat hiukset, maailman tarttuvin hymy ja hauskimmat jutut.

Sarjarakkautta siis, pitkästä aikaa, ja mitä täydellisintä ja lempeintä. Kummastakin olen kiitollinen ystävälleni Ainolle, joka aina jaksaa loputtomiin muistuttaa minua sarjoista, joita en omissa ahtaissa ennakoluuloissani ala katsoa koska suhtaudun sarjoihin liiankin fanaattisesti, vain täydellinen kelpaa, aina on jokin syy, en esimerkiksi halua aloittaa mitään puolen tunnin sarjaa, suhtaudun varauksella kaikkiin brittisarjoihin, ajatus sarjasta jossa vain lyhyesti sivutaan erilaisia elämiä tuntuu liian pinnalliselta jne jne. Aina löytyy jotain. Mutta miten ihana on toisinaan olla täysin väärässä! (Ehkä joku päivä annan Sex Educationillekin toisen mahdollisuuden.)

Brittinäyttelijä Pheobe Waller-Bridgen luoma Fleabag on älykäs, hauska, koskettava ja ihanasti säröileva kuvaus sinkkunaisen arjesta nykypäivän Lontoossa. Sarjan tapahtumat liikkuvat täysin arkisista todella dramaattisiin ja älyttömiinkin mutta homma pysyy ihailtavan eheänä ja kiinnostavana. Sarjan sydän on Waller-Bridgen esittämä Fleabag, nokkela, kuriton, vihainen ja outo. Hän murtaa paitsi kerronnan neljännen seinän myös naiselle varatut roolit, odotukset ja lokerot.

Rakkautta, yksinäisyyttä, seksiä, masennusta ja perhesuhteita täydesti ja silti soljuvan kevyesti kuvaava kerronta on alusta loppuun raikasta ja tyylikästä. Jokaisen jakson aikana olen nauranut ääneen ja pidätellyt itkua. Rakastan. Niin paljon, että pitkästä aikaa säästelen sarjaa, haluaisin katsoa joka päivä mutta en katso, en kestä ajatusta että se loppuu. Toisen kauden järisyttävän upean avausjakson jälkeen pakotan itseni odottamaan vielä hetken ennen seuraavaa.

High Maintenance on tavallaan täysin erilainen kuin Fleabag, rauhallisempi ja kerronnallisesti sirpalemaisempi, mutta yhtä lailla sen äärellä olen nauranut ja itkenyt. Kahden ensimmäisen jakson jälkeen en ollut yhtään vakuuttunut, ehkä enemmänkin hämmentynyt, mutta kolmannen ja viimeistään neljännen jälkeen olin jo koukussa. Samoin kuin Fleabagissa tässäkin keskiössä on (yhtä lailla) nimettömänä pysyvä päähenkilö, joka partansa ja pyöräilypäränsä takaa tekee olon yhtä aikaa valppaaksi ja turvalliseksi; katsoessa tuntuu alati siltä, että mitä tahansa voi tapahtua mutta ei kuitenkaan mitään pahaa.

Sarjan toinen luoja Ben Sinclair rakentaa päähenkilöstä vaivattoman oloisesti ja pienin tehokeinoin kiehtovan, avoimen ja lähes intiimin hahmon, johon ei voi olla kiintymättä (tai rakastumatta hahaa). Tarinalinjat ja ihmiset kulkevat toistensa ohitse ja toisiaan kohti juuri oikeassa rytmissä, katsojalle näytetään tarpeeksi muttei koskaan liikaa. Pienistä hetkistä ja kohtaamisista muodostuu kuva elämästä ja ihmisyydestä tavalla, jollaista en hetkeen muista nähneeni. Mietin sarjan henkilöitä ja kohtaloita läpi päivien, kannan tarinoita mukanani. Kolmannen kauden ensimmäisessä jaksossa tapahtuva kohtaaminen on lopulta niin ihana, että vieläkin itkettää. Rakastan.

Fleabagin ensimmäinen kausi poistui juuri Yle Areenasta mutta löytyy Amazonin Prime Videosta. High Maintenacen kaikki neljä kautta löytyvät HBOlta. Suosittelen.