Suon villi laulu

Aamu porotti niin elokuisen kuumana, että marskimaan kostea henkäys ripustautui tammiin ja mäntyihin usvana. Sahapalmupuskista ei kuulunut tavanomaistakaan kahinaa, vain laguunista lentoon kohoavan haikaran siipien vaimea, verkkainen läpse. Silloin Kya, joka oli vasta kuusivuotias, kuuli verkko-oven läimähtävän. Hän seisoi jakkaralla ja lakkasi jynssäämästä kattilasta maissiryynien rippeitä ja laski astian pesusoikkoon, joka oli täynnä likaista tiskivettä. Nyt kuului enää vain hänen oma hengityksensä. Kuka mökistä oikein oli lähtenyt? Ei äiti. Äiti ei ikinä päästänyt ovea läimähtämään. Mutta kun Kya säntäsi kuistille, hän näki äitinsä kävelevän hiekkaista pihapolkua korkokengät jalassa, pitkässä ruskeassa hameessa, jonka vekkihelma näykki nilkkoja. Tylppäkärkiset kengät olivat alligaattorikuvioista keinonahkaa. Äidin ainoa hienompi kenkäpari.

Pohjois-Carolinan suomaalta löytyy nuoren miehen ruumis. Epäilykset kohdistuvat rähjäisessä mökissä asuvaan outoon ja erakkomaista elämää elävään tyttöön, jonka pieni yhteisö on aikoja sitten sulkenut ulkopuolelleen; kuin villi eläin joka sietääkin telkien taakse. Vuodesta 1952 alkava ja kahdella vuosikymmenellä liikkuva tarina kietoo sisäänsä kasvutarinan, rakkausromaanin ja rikostutkinnan, ja tekee sen hetkittäin hienosti, hetkittäin ontuen.

Delia Owensin esikoisromaani on juuri sellainen ihmeellinen ja jotenkin ihana kirjallinen sensaatio, joita silloin tällöin tapahtuu. Kaliforniassa ja Georgiassa opiskellut ja Afrikassa leijonatutkijana työskennellyt Owens kirjoitti eläkkeelle jäätyään romaanin, joka julkaistiin Yhdysvalloissa vuonna 2018 ja se on tähän mennessä myynyt yli kymmenen miljoonaa kappaletta. Enkä ihmettele. Se on kaunis romaani yksinäisyydestä ja ihmisyydestä, mutta samalla sen rikoksen ympärille punoutuva juoni koukuttaa ja luontokuvaus tekee vaikutuksen.

Eräs ystäväni sanoi kerran, ettei ymmärrä miksi aina puhutaan miten jokin esikoisteos on hyvä esikoisteokseksi, että hyvä kirja on hyvä kirja, ei sillä pitäisi olla merkitystä onko se ensimmäinen vai kahdeksas. Mutta onhan sillä, ja tämä romaani on siitä hyvä esimerkki.

Kun romaani on myynyt miljoonia kappaleita ja sen oikeudet on myyty yli neljäänkymmeneen maahan, nousee odotukset helposti aika korkealle, ja silloin jokainen virhe tuntuu pomppaavan todella selkeästi esiin. Läpi kirjan ihmettelin miten romaanin kerronta on paikoin todella varmaa ja kirkasta, hurjan kaunista olematta yhtään pateettista, ja paikoin taas ihan kömpelöä ja lapsellista, samoissa kuvailuissa junnaavaa. Mietin miten sen tunnelma on paikoin niin kiehtova ja intensiivinen, ja paikoin lähes tyhjää täynnä. Miten taitavasti Kya on rakennettu, kiehtovaksi, hurjaksi ja monitasoiseksi, ja miten nopeasti kaikki tuo paikoin katoaa ja muuttuu puuduttavan ulkokohtaiseksi kuvailuksi. Miten hieno on alun lapsen maailma ja mieli, miten paljon ohuempi sitä seuraava teini-ikä. Ja sitten muistan, että niin, tämä on esikoisromaani. Ei kirjailijalla tässä vaiheessa voikaan olla sellaista varmuutta ja taitoa, että näin laaja kokonaisuus pysyisi alusta loppuun eheänä ja kirkkaana. Sellainen vaatii aikaa, harjoittelua, erilaisten tekstien työstämistä, kirjojen toimittamista ja ennen kaikkea oman äänen löytämistä. Owensin romaanissa on aineksia vaikka mihin, ja suurilta osin se vastaakin niihin, ja silloin kirjan lukeminen on ilo.

Mietin monesti myös sellaisia luonnosta, rikoksesta, rakkaudesta ja lapsuudesta kertovia romaaneja joita rakastan, kuten Pat Conroyn Vuorovetten prinssi, Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä ja Ane Rielin Pihka (joka muuten on ehdottomasti upeimpia viime vuosina lukemiani romaaneja, aivan pökerryttävän hieno). Huomaan toistuvasti viehättyväni tarinoista, jotka etsivät kuumeisesti vastausta siihen miksi ihminen on sellainen kuin on, mitä on tapahtunut ja miksi. Mihin kaikkeen voimme elämässä vaikuttaa ja mitä omasta tahdostamme valita?

Vaikka Owensin romaani ei noiden em. romaanien tasolle nousekaan, on se monin paikoin hieno ja tärkeä tutkielma siitä, mitä ihmiselle ja etenkin lapselle tapahtuu, kun hänet suljetaan ulkopuolelle, eristetään yhteisestä kokemuksesta, jaetusta tarinasta. Kun hänen on itse, yksin, rakennettava ja kerrottava oma tarinansa. Tästä johtuen romaanin ehdottomasti vahvin osuus on sen alku ja loppu, molemmat sellaisia ettei kirjaa halunnut laskea käsistään.

Me nimittelimme häntä Rämelikaksi. Monet käyttävät hänestä yhä tuota nimitystä. Jotkut kuiskuttelivat, että hän oli susien sukua tai puuttuva rengas apinan ja ihmisen välillä. Että hänen silmänsä hehkuvat pimeässä. Mutta tosiasiassa hän oli vain heitteille jätetty lapsi, pieni tyttö, jonka täytyi selviytyä yksin suolla ja jolla oli nälkä ja kylmä, mutta jota me emme auttaneet.

Kirjan loppu on herättänyt paljon ihastusta, mutta siitä ei voi sanoa mitään jollei kirjaa ole lukenut. Mutta sanonpa nyt kuitenkin sen, että myös siitä välittyy se jo mainitsemani esikoiskirjailijuus. Vankemmalla kirjallisella kokemuksella hieno idea olisi toteutunut myös kerronnan tasolla niin, että se olisi aidosti yllättänyt. Nyt niin ei käynyt.

Mutta siis, jos kaipaa koukuttavaa, helppolukuista ja selkeää lukuromaania, tämä on varma valinta. Minulle tämä toimi juuri nyt tosi hyvin, oli tarpeeksi kaukana omasta työn alla olevasta kirjasta ja sen kerronnasta, eikä lainkaan kokeileva tai kikkaileva, kirjallisuutta jotenkin uudistava. Sellaista en jaksa tällä hetkellä yhtään.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s