valkokangastuksia

 

Aina silloin tällöin vastaan tulee kirja, joka vaivihkaa hiipii kokoaan suuremmaksi, tulee ihan liki tekemättä itsestään mitään numeroa, on yhtä aikaa vaatimaton ja elämästä täysi, tulee olo että tietenkin, juuri näin,

kuten hiljattain ilmestynyt Katja Kallion Valkokangastuksia,

kirjoituksia elokuvista, sarjoista ja näyttelijöistä, rakkaudesta, vuosista ja arjesta,

mutta ennen kaikkea elokuvista.

 

Luen sen kahteen kertaan, ensin ahmien ja sitten hitaasti, palaan toiseen aikaan,

silloin kun minäkin vielä olin se, joka katsoi elokuvia ja osasi järjestää ajatuksensa näkemästään,

joka tunsi ja koki maailmaa elokuvien kautta,

ajatteli ettei voi mitenkään ymmärtää ihmisiä jotka eivät käy vähintään kerran viikossa elokuvissa, että mitä ne sitten tekevät?

 

Nyt minä vain haaveilen elokuvien katsomisesta ja se tekee minut hieman surulliseksi,

mutta sitten tämän kirjan äärellä suru myös väistyy, sen tilalle tulee ilo ja lohtu ja rakkaus, eiväthän ne elokuvat minnekään katoa, eivät varsinkaan kun joku kertoo niistä tällä tavalla, ne odottavat minua, vanhat ja uudet,

Leon, jota en ole koskaan nähnyt, en todella tiedä miksi, Englantilainen potilas, jonka haluan nähdä (ja lukea!) jälleen kerran ja Vaarallinen suhde, jonka olen nähnyt kaksikymmentä vuotta (!) sitten,

joukossa on monta sellaista jota rakastan, kuten The Wire, Michael Haneken Rakkaus, Sofia Coppola, Russel Crowe ja Elokuva-arkisto, sellaista jota en ole koskaan ihan ymmärtänyt, kuten Sound of Music, Saga Noren ja Boyhood, ja sellaista josta en (vielä) mitään tiedä kuten Breaking Bad (nyt vihdoin on sen aika, heti Leonin jälkeen) ja Martin Provost,

ja kaiken tämän lukeminen on ilo.

 

Osa kirjan teksteistä on ilmestynyt Kallion kolumneissa Imagessa ja minä olen lukenut niistä jokaisen, muistan niistä melkein jokaisen, sen joka käsittelee Christian Petzoldin elokuvaa Phoenix,

Kuvittele, että rakastat jotakuta niin paljon, että olet onnistunut välttämään varman kuoleman vain ajattelemalla hetkeä jolloin näet hänet uudestaan,

ja sen joka käsittelee Mia Wasikowskaa,

varovainen hymy, joka saa katseessa sojottavat mustat keihäät lopulta väistymään, kuin jokin hyvin arka olento päättäisi yhtäkkiä avata portin puutarhaansa, jossa kukaan ihminen ei ole päässyt käymään vuosisatoihin,

ja monta muutakin.

 

Kallio välittää teksteillään juuri sen saman mitä elokuvat parhaimmillaan tekevät: kertovat yhtä aikaa jotain täydellisen uutta ja täydellisen tunnistettavaa siten, että oma elämä tulee hetkeksi lähemmäksi, todemmaksi, elävämmäksi kuin ilman sitä, kun tarinat muodostuvat osaksi todellisuutta.

Ja niin ihanasti hän kirjoittaa, että lopussa minä itken, molemmilla kerroilla, koska juuri niin valtavia ja ihmeellisiä vain elokuvat ovat.

 

(Tänään oli surkea aamu liian vähien unien jälkeen, purin väsymystä ja turhautumista kiukuttelemalla ja hermostumalla tytölle, pyysin anteeksi, vauva oli itkuinen ja äkäinen ja räkäinen, sain hänet unille, itketti vaan ja ajattelin etten jaksa yhtään ketään mitään helvetti, miksen koskaan saa olla omassa kodissa aamulla yksin ja ihan hiljaa ja juoda kahvia rauhassa ja lähteä sitten elokuviin, aamupäivänäytökseen, lähteä vain ja istua siellä hämärässä, turvassa, katsoa ja ajatella,

ja mietin tämän kirjan alkua,

Joitakin vuosia sitten lähdin eräänä ankeana talvi-iltana Elokuva-arkistoon katsomaan Francois Truffautin elokuvaa Pehmeä iho. Olin luultavasti väsynyt (minä yleensä aina olen), ja sää oli varmaan sitä sorttia joka aiheuttaa jonkun vaivalloisen ja inhottavan kelin. Mutta elokuva-arkisto sijaitsee juuri sellaisen matkan päässä kotoani, että sen voi kuvitella taittavansa kelillä kuin kelillä, eikä Pehmää ihoa pääse näkemään kovinkaan usein,

ja olen hetken pakahtua, kaikki tuo, koti lähellä keskustaa (lähellä elokuvia), mahdollisuus kävellä yksin jonnekin tuosta noin vain, olla väsynyt ilman että tarvitsee joka hetki huolehtia jostain toisesta, Elokuva-arkisto, lempielokuva,

luojan kiitos tämän kaiken aika vielä koittaa, ja tulee myös aika kun muistelen kaiholla näitä kuukausia, pienten ihmisten kaaosta, alati syliin hamuavia olentoja, niin vaikealta kuin sitä tänään onkaan uskoa.)