unbelievable

Raiskaus ei ole aihe, josta haluan katsoa televisiosarjoja, en vain tunnu enää kestävän. Siksi välttelin Netflixissä olevan Unbelievablen katsomista niin pitkään, viikkoja, kuukausia. Talvella katsoin ensimmäisen jakson puoleenväliin mutten kyennyt jatkamaan. Nuoren tytön kokema väkivaltainen raiskaus, vaikkakin pitkälti ”vain” välähdyksinä näytettynä, oli niin sietämätöntä katsottavaa. Mutta lopulta päätin uskaltaa, liian moni sanoi sen olevan todella hieno, yksi parhaista. Ja niinhän se on.

Katsoin viimeisen jakson eilen ja olen edelleen tunnekuohussa, olen varmasti vielä pitkään.

Sarjan avausjakossa 18-vuotias, läpi elämänsä sijaiskodista ja laitoksesta toiseen heitelty ja toistuvasti kaltoin kohdeltu Marie Adler (herkkä ja taitava Kaitlyn Dever) herää keskellä yötä siihen, että hänen asunnossaan on mies. Veitsellä uhaten mies sitoo tytön, peittää tämän kasvot ja raiskaa tytön. Miehen poistuttua asunnosta tyttö ilmoittaa tapauksesta poliisille. Mitään todisteita ei löydy, on vain tytön sana. Päivien kuluessa häntä kuulustellaan ja tapahtumat saavat käänteen, joka tuo mieleen kaksi muuta tositapahtumiin pohjavaa sarjaa, Making a Murderer ja When They See Us. Kaksi (mies)etsivää taivuttelevat tytön myöntämään, että ehkä mitään ei sittenkään tapahtunut, miten olisi voinut kun todisteitakaan ei ole, tytön tarinakin on liian epäjohdonmukainen ja sekava, surua ja järkytystä pitäisi olla enemmän. Painostuksen alaisena tyttö, joka on jo valmiiksi aikuisten taholta toistuvasti murrettu, taipuu ja suostuu allekirjoittamaan todistuksen, jossa myöntää keksineensä koko jutun.

Muutamaa vuotta myöhemmin toisaalla tapahtuu samanlainen raiskaus. Kotiin tunkeutuminen, sitominen, raiskaus. Ei todisteita, vain uhrin sana. Tällä kertaa tapausta tutkii etsivä, joka ei halua saada tapausta pois päiväjärjestyksestä, jolle uhrin sana on painavampi kuin mikään muu. Ja sitten vastaavia rikoksia alkaa paljastua lisää.

Sarjan ytimessä on nämä kaksi tarinalinjaa, Marien selvityminen yhteisössä, joka jälleen kerran kääntää hänelle selkänsä, ja rikosketjua tutkiva etsiväkaksikko, Karen Duvall ja Grace Rasmunssen. Kiireettömästi, hallitusti ja jännittävästi kerronta antaa tilaa tapahtumille ja ennen kaikkea uhreille, sen kuvaamiselle miten täydellisen hirvittävä rikos raiskaus on, miten valtavat ja kauaskantoiset sen seuraukset. Valoa tapahtumiin tuo etsiväkaksikko, joka on ehdottomasti parasta mitä rikossarjoissa on nähty sitten True Detectiven ensimmäisen kauden jälkeen. Merrit Wever ja Toni Collette tekevät huikeaa työtä, varsinkin Wever on lähes ilmiömäinen. Paikoin sarja on parhaimillaan vain kuvatessaan hänen kasvojaan, sen pieniä liikahduksia, jotka kertovat vuoroin järkytyksestä, pettymyksestä, surusta ja ilosta, miten täydellisen vaivattoman oloisesti tarina siten ikään kuin kertoo itse itsensä. Oikeastaan jokaikinen roolisuoritus on onnistunut, pieniä mutta tärkeitä sivuhenkilöitä myöten, ja se tuo oman, poikkeuksellisen lisän jo muutenkin vahvalle pohjalle.

On vaikea keksiä ylistyssanoja sille, miten hienosti sarjaa pysyy kasassa, miten eheää, selkeää ja alleviivaamattoman feminististä sen kerronta on. Raiskaus on rikoksista hirvittävimpiä ja väkivaltaisimpia, ja silti yhä edelleen on monin paikoin vallalla käsitys, että ehkä siinä aina on mukana myös jotain muuta, jotain lieventävää. Ehkä uhri oli väärässä paikassa väärään aikaan, kerjäsi verta nenästään. Olisit pitänyt itse itsesi turvassa, olisit pysynyt kotona. Olisit, vaikka kaikki tilastot puhuvat sen puolesta, että juuri koti on se paikka, joka naisille on se turvattomin. Sarjassa hyökkääjä on tuntematon, todellisuudessa useimmiten tuttu.

Jostain syystä tällaista kyseenalaistamista, lieventäviä asianhaaroja, ei etsitä silloin kun kyseessä on vaikkapa autovarkaus. En tiedä kuinka monta kertaa olen miettinyt, mitä raiskausten selvittämiselle ja tuomioille tapahtuisi, jos miehiä raiskattaisiin samassa mittakaavassa kuin naisia. Saatte varmasti kiinni siitä mitä ajan takaa. Tästäkin syystä sarja onnistuu järkyttävyydestään huolimatta olemaan voimaannuttava, luomaan uskoa siihen, että ihan aina asiat eivät mene päin helvettiä ja häpeä ja tuomio jää tekijän, ei uhrin kannettavaksi.

Unbelievable perustuu Pulitzer-palkinnon voittaneeseen artikkeliin An Unbelievable Story of Rape, joka ilmestyi ProPublicassa joulukuussa 2015. Sarjan käsikirjoittajat ovat löytäneet artikkelin pohjalta kerronnallisen äänen ja kulman, joka onnistuu välittämään tapahtumat viiltävän rehellisesti ja silti kunnioittavasti. Puhumattakaan siitä draamallisesta jänniteestä, joka kantaa kertaakaan horjahtamatta läpi kahdeksan jakson. Se kuvaa yksityiskohtaisesti hyvää poliisityötä, sitä, miten raiskauksen uhrit tulisi kohdata, miten tällaisia rikoksia tulisi tarkastella ja tutkia. Se uskaltaa nostaa pintaan sen, miten uhrit aivan liian usein joutuvat selittelemään, todistelemaan ja jopa puolustautumaan, asettamaan oman uskottavuutensa kyseenalaistettavaksi tilanteessa, joka on jo valmiiksi äärimmäisen hauras, intiimi ja pelottava. Yhteiskunnallisella tasolla tämä tuntuu paikoin lähes vallankumoukselliselta.

Sarjan tärkeä ja havahduttava pohjavire tarkasteleekin laajemmassa mittakaavassa sitä, kenen tarinoita me kerromme ja kuuntelemme, kenellä on oikeus tulla uskotuksi. Kohtaus, jossa Marie vain muutama päivä kammottavan raiskauksen jälkeen kysyy häntä kuulustelevilta etsivältä, että onko hän pulassa, kertoo kaiken.

Ehkä te kaikki olettekin tämän jo katsoneet, niin pitkään tämän kanssa viivyttelin. Mutta jos ette ole niin katsokaa. Ehdottomasti parasta (rikos)televisiota pitkään aikaan.